Hiusviha

Syksy on negatiivisuuden ja masentelun aikaa. Koska mä olen luonteeltani muutenkin pessimistisrealistinen, pikkuasioista angstaaminen sopii mun syksyyn kuin isi äitiin. Ja erityisesti tänään mua raivostuttaa suunnattomasti mun omat hiukseni. Tekisi ihan mieli leikata ne pois ja kutoa niistä rukkaset.

Hiukseni ovat luonnostaan vaaleat, ohuet, lasimaiset ja erittäin helposti takkuuntuvat. Harjata saisi vähintään tunnin välein. Vajaa kaksi kuukautta sitten mun hiuksia kerrostettiin voimakkaasti, ja nyt malli on ylikasvanut sekä vaikea. Mun hiuksissa on tasan kolme kampausvaihtoehtoa, joilla voi lähteä julkisille paikoille: ylikasvanut debbieharry, ylikasvanut debbieharry otsatukka jonnekin päin, sekä geelillä/lakalla/vahalla/muulla saatavilla olevalla hiustuotteella sliipattu wetlook-poninhäntä. Jokainen "kampaus" kuitenkin latistuu muutamassa tunnissa, vaikka uittaisin pääni saavillisessa lakkaa. Kotona hiihdän aina tukka päätä myöten valuen.

Mä en osaa tehdä hiuksilleni melkeinpä mitään. Multa löytyy suoristusrautaa, minisuoristusrautaa, kreppirautaa, lainerautaa, piippausrautaa, ilmakiharrinta ja kiharruspuikkoa, mutta en jostain syystä saa millään näistä symmetristä ja tasapainoista lopputulosta. On pinniä, pantaa ja ponnaria. En osaa väkerrellä mitään hienoja kiertolettejä ja punoksia, mun kädet ei vaan taivu. Ei, vaikka vielä pari vuotta sitten pystyin laittamaan jalat niskan taakse ja punnertamaan siitä käsilläseisontaan. Epästandardipituisista hiuksistani ei saa tehtyä edes nutturaa, vaikka olisi apuna mitkä tahansa valkit, välkyt ja donitsit.

Kaksi vuotta sitten mä tein aikuisikäni suurimman hiusvirheen värjätessäni hiukseni tummaksi. Vaikka käytännössä kaikki kehuivat, kuinka tumma pukee mua niin hyvin ja tekee musta kypsemmän ja fiksumman näköisen, tumma tukka ei ole mua varten. Reilussa vuodessa olen saanut lähes koko tukan takaisin luonnolliseen väriinsä. Mä en halua enää ikinä värjätä, mä en ole syntynyt tummaksi. Miksi mun pitäisi näyttää älykkäämmältä kuin mitä oikeasti olen?

Mun ideat on ihan nollissa. Rakkaat vakiokampaajani eivät tykkää vapaat kädet muttei väriä-ehdotuksistani, pitäisi aina olla jotain osviittaa. Mä en tiedä enää, millä voisin pelastaa pääasiani. Tietääkö joku muu?

So it began

Kuvat on Lotan ja Leenan ottamia, mä olin huono ja väärinvarustautunut.

Ristiriitaisin tuntein hyppäsin eilen Jaffalle KHL-kiekkoilun pyörteisiin. Mielessä oli niin paljon asioita mitkä ovat kerrassaan huonosti, mistä en tykkää. Kaiken kun pitää aina tapahtua mun mielen mukaan. Tyyneys ja huolettomuus iski vasta kun Antti-Jussi Niemi katsoi muhun kertoen äänettömästi että ei mitään hätää. Samoin kävi muuten viime kauden kotiavauksessa. Jormanpoika Niemi on mun henkilökohtainen zen.


Mä tiedän rakastavani tota seuraa. Huomasin sen, kun alkuesittelyjen ja Maamme-laulun (ja Valko-Venäjän nälkävuoden pituisen kansallislaulun) aikana alkoi erinäisistä syystä itkettää. Ja mä tunsin. Tunsin iloa tehdystä maalista, inhoa jonkun pelatessa häpeäksi numerolleen, raivoa typerästi pelatusta tilanteesta, vahingoniloa vahinkojäähystä. Jokerit ei ole mulle ihan sama, eri tunteet osoittavat rakkauden. Mun ei tarvitse rakastaa koko joukkuetta, mutta mä voin rakastaa kokonaisuutta.


Pelillisesti itse ottelu oli liiankin tuttua Jokerikiekkoa. Vaikka miehistö on melkein kokonaan vaihtunut, taika taitaa olla siinä logossa. Hallitaan kiekkoa, mutt a haetaan liian hienoa ja monimutkaista. Mikään ei meinaa mennä sisään. Vastustajan harvoista tilanteista tulee taas lähes poikkeuksetta maali. Jos me tehdään maali, maalin jälkeinen pelaaminen vedetään läskiksi. Ei mitään uutta Arenan kirkkaiden valojen alla.


Lisämausteensa tuo kerrassaan pelottava maalivahtikaksikko. Eilen tolppien välissä pönötti säkillinen apulantaa, eikä luottoa toiseenkaan veskariin löydy. Luottamus pitää ansaita. Ihan oikeasti, mun pieni ja sievä Volta-imurikin olisi luultavasti taannut Jokereille voiton eilen. Siinä on sentään pyörät, se liikkuu.

Well, well, wellies

En varmaankaan ole ainoa, josta tuntui viime viikolla, että ulkona sataa jatkuvasti. Vaikka tälle viikolle onkin luvassa mitä todennäköisimmin vuoden viimeiset paljaat sääret-kelit, kyllä ne sadesäät palaavat. Luultavasti korkojen kera.

Sitä on syksy, kolikolla on kääntöpuolensa. Mä esimerkiksi rakastan suuresti sateen tuoksua, alennusmyyntejä, pähkinöitä, kynttilänvalon täyttämiä pimeneviä iltoja, värikkäitä lehtiä, lievästi kirpeää ulkoilmaa, kaakaota ja teetä. Noista nauttiakseen joutuu kuitenkin kestämään ainaista sadetta, sisälle kulkeutuvaa kuraa, flunssakausia ja syksyn mukanaantuomaa väsymystä.

Mä en ole koskaan ollut mikään kumpparityttö, mulla ei ole varmaan kahdeksaan vuoteen ollut kumppareita jalassa. Mutta oikeastaan jo kolme syksyä takaperin ymmärsin, että kumisaappaat ovat pakollinen hankinta, jos asuu Suomessa, ja tahtoo syysaikaankin poistua toisinaan neljän seinän sisältä. Silti vasta viime viikolla päätin ottaa itseäni niskasta kiinni, ja pistää stopin märissä kengissä rämpimiselle. Tilasin vihdoin ja viimein parin saappaita. Syksyllä 2014 mulla on oikeus olla kuiva.

Mulla oli suuri dilemma väriä valitessani, superkiiltävät palopostinpunaiset kun näyttivät niin houkuttelevalta. Päätin kuitenkin valita käytännöllisemmän väriset. Mikäpä muu voisi olla käytännöllisempi väri kuin musta? Voi olla, mikäli säätila vaihtuu kestosateiseksi, että tänä syksynä juuri muita kenkiä mun jalassa näe.