Farsgrisar

Aatto alkoi aamukolmelta. Mä olen vihdoinkin saanut koneen takaisin (se oli ollut korjattuna jo iät kaiket, mutta liike oli unohtanut ilmoittaa mulle, ja mä puolestani olen liian kiltti hoputtaakseni ketään) ja oli ihanin tunne pitkään aikaan käpertyä omaan sänkyyn katsomaan harvinaisen koskettavaa ja lämminhenkistä NHL-ottelua. Välillä vilkuilin puhelimella the Erik Karlsson Showta ja Meripoijumäättää, mutta kyllä Patrick Sharpin kaksi maalia lämmittivät sydäntä paljon enemmän. Kertoo ilmeisesti jonkunasteisesta riippuvuudesta, kun katsoo kahta NHL-peliä samaan aikaan. Tai omistautumisesta. 5-2 ja Chicago antoi mulle loistavan avauksen elämäni ensimmäiseen aamuun Amerikan täysi-ikäisenä.

Mä en mitenkään himoitse jouluruokia - syön kyllä mielelläni, mutta en ala ehdoin tahdoin näkemään vaivaa pelkästään itseni takia. Paljon kivempaa on mennä valmiiseen pöytään - tänä vuonna isälle. Sielläkin oli tosin tarjolla kummallisuuksia, kuten karjalanpaistia, eikä lainkaan kinkkua. Isä ei koskaan halua lahjoja, joten puoli kuudelta tänä aamuna mä leivoin (ja koristelin) possupipareita suuren boksillisen.

Suunnitelmissa oli järjestää mulle kunnon ysäriusateemalla sweet 21-partyt tiarojen ja missinauhojen kera, mutta mun hivenen hankala syntymäpäivä rajoitti, ja lopulta torppasi koko idean. Onneksi Johanna tuli juhlimaan, ja lisää tyttöjä loppuillasta. Mun tarjoilut on juhlaruuaksi vähän nihkeät - juustolautanen, mätiä, sienisalaattia, katkarapucocktail ja peuranpaistia - joskin juuri sellaiset oheisnaposteltavat, kaveriseurailtaan sopivat.

Nyt aion mennä nukkumaan, ja nukkua äärettömän pitkään. Mulla on ollut uskomattoman paljon niin tiedostettua kuin tiedostamatontakin stressiä, flunssaa ja yleistä epäonnea, joten joulunaluspäivien unet ovat jääneet niukkaakin niukemmiksi. Ylitsepääsemättömästä väsymyksestä kertoo sekin, että mulla soi tauotta päässä joululaulujen sijaan Kummelista tuttu Apinaa koijataan. Onneksi enää ei ole kiire mihinkään.

Kuninkaan Frappuccino

Noilla hakusanoilla olen viimeeksi tunkeutunut googleen joskus aamupäivästä. Uskoakseni kiireessä ja vahingossa olen sotkenut vanhan haun päälle osittain uuden, en kuollaksenikaan muista mitä olin googlettamassa. En ainakaan tietoja monarkkisista starbucks-juomista, on vain yksi kuningas, ja se on Erik Karlsson.

Mä suhtaudun aina vähän nihkeästi, kun Suomen katukuvaan ilmestyy näitä monikansallisia starbuckseja, jotka jyräävät sympaattiset suomalaiset pikkukahvilat alleen. Aika tekopyhää multa, Wienissä kavereiden kanssa tapaamiset sovittiin alkavaksi lähes aina Oopperan viereisestä Starbucksista ja Barcelonassa asuin Starbucksin yläpuolella. Globaalit ketjut on musta kivoja niin kauan, kun ne eivät rantaudu Suomeen. Ne ovat olennainen osa sitä lomailua (lentokenttästarbucks laskettaneen lomailuksi), suomijuntti on ihan kikseissä kun pääsee ulkomailla jopa Burger Kingiin! Kuvia pitää ottaa ja lällätellä kavereille kuinka mä söin lounaaksi Whopperia ja iltapäivän shoppailukierroksen lomassa Tally Weijlillä siemailin takeaway-Hazelnut-latteani. Kun BikBok ja Cubus tulivat Suomeen, multa meni alta paras tekosyy matkustaa Norjaan. Ei ole kivaa, kun muut voivat pukeutua samoihin halpoihin ketjuvaatteisiin kuin minä. Osaan kyllä halutessani olla oikea tekopyhyyden kuningatar.

Kuningatar kävi perjantaina Starbucksissa. Helsinki tekee musta hektisen, mun piti ottaa kuva niin Stockmannin jouluikkunasta kuin asukuvatkin Keskuskadun tuikkivien kuusien välissä. Turistiviboja välttääkseni (ja koska Starbucksin jono kiersi satakolmekymmentäviisi kertaa korttelin ympäri) räpsäisin pari kuvaa the Helsingistä silmät kiinni sinnepäin. Ei olisi kannattanut, hämärässä noista ei ota mitään selvää, tarkennus osunut Jupiteriin ja valot ovat piirtäneet kauniin abstraktisgraafiset jäljet kuviin. Vähemmän hektinen ihminen olisi esimerkiksi voinut pysähtyä kuvan ottamisen ajaksi, edes sekunniksi.

Suuresti jonoja vihaavana kysyin kahviseurakaverilta, eikö Helsingissä ole mitään muuta kahvilaa kuin Starbucks. Kuulemma juuri tuona perjantaina ei ollut, ja mä olin luvannut lähteä nimenomaan Starbucksiin joten sieltä oli pakko se kahvi hakea. Koska jonottaminen kesti ikuisuuden ja kaverinkin aika oli hyvin kortilla, take away oli ainoa vaihtoehto. Saatoin kaverin kotiinsa ja käytiin kuulumisten vaihto loppuun metrossa. Mä juoksin Stockmannille hakemaan viime hetken lahjat, jonka jälkeen kävin niin Espoossa kuin Vantaallakin jakamassa sukulaisille ja ystäville heidän lahjansa. 70 kilometriä HSL:n kyydissä, seitsemän kilometriä kävelyä. Saatoin olla hieman väsynyt päivän jälkeen.

Lauantaina sain kokea niin jouluruokaonnellisuutta, kuin paketointiraivareitakin. Koska oma koti ei vielä tunnu tarpeeksi jouluiselta, lähdin Tiialle yöksi Riihimäelle. Ehkä välillä tekee hyvää ajatella jotain muutakin kuin joulua.

Pikkumustavalkoinen

Mä heräsin tiistaina varhain aamuyöstä johonkin hyvin pelottavaan kelmeänväriseen valoisaan pilveen. Se himmeni ja syttyi aina välillä, ja mua pelotti se hyvin paljon vaikken uskokaan ufoihin tai muihin. Mä käänsin selän ikkunalle ja puristin silmät kiinni, mutta silti se valo karmi mua enkä meinannut saada enää unta koko yönä.

Tiistaina mä sain kokea maailman isoimman lahjapaperiturhautumisen joululahjojen metsästyksen lomassa. Mä olisin halunnut jotain kivaa mustavalkovoittoista lahjapaperia, vaikka sellaista norjalaisvillapaitakoristeista. Tiedättehän, lumitähtiornamentteja, pistejonoja, siksak-kuvioita sun muuta. Eihän sellaista kukaan ole keksinyt painaa, ja mulla oli lähes mahdoton tehtävä löytää kaikkien disneyoksennus-miljoonaväripapereiden joukosta joku siedettävä mikä ei täysin tärvää mun kaunispaketti-ideaa. Sitten vielä ne jonot. Jonotin itselleni myös junalipun Turkuun, maailman viimeistä Stogereissua kun ei voi jättää kokematta. Onneksi ymmärsin ostaa ennakkoon, koko juna on jo kuulemma loppuunmyyty. Mä ajattelin, että selviän ihan kolmessa minuutissa, ja voin ihan hyvin lähteä kotihousuissa ja uggeissa käväisemään tossa lähisokkarilla. No se käväisy venyi kilometrijonojen vuoksi, ja kanssashoppailijat saivat paheksua "jonkun maalaisjuntin" pukeutumista. Anteeksi kaikki.

Illasta mulla oli Teerenpelin kanta-asiakaspikkujoulut. Johanna yritti väkertää mun hiuksiin kampausta, ja huolehti myös mun ruokkimisesta. Mua hämmästytti lähinnä miksei kievinkana ole suomeksi kiovankanaa, ja miten kerrostettuihin hiuksiin voi olla niin mahdoton saada nuttura aikaan. Olen maailman huonoin kampaamoasiakas, mullahan oli maailman helpoin työ vain istua siinä kun toinen luovutti hermojaan kiukutteleville pinneille. Mun suuresta juhlamotivaatiosta kertoi myös se, että annoin Johannan päättää mitä laitan päälle, meikkiä myöten. Oma osuus oli saada tukan jälkeen kaikki muu valmiiksi noin kymmenessä minuutissa, siitä kertovat myös mulle tavanomaista huonoa laatua laaduttomammat kuvat Teerenpelin vessasta.

Kun kuningasidea on pitää pikkujoulut arkipäivänä, juoman sijaan on parempi nauttia ruuasta. Mä en ole koskaan aiemmin suostunut ymmärtämään, kuinka hyviä latva-artisokat ovat. Itse juhlallisuudet olivat mukavat, pöytäseurue oli suurilta osin ennestään tuttua, silmänruokaa oli ja meidän pöydästähän se juhlavuoden kanta-asiakaskin valittiin. Eikä kyseessä ollut allekirjoittanut.