Farsgrisar

Aatto alkoi aamukolmelta. Mä olen vihdoinkin saanut koneen takaisin (se oli ollut korjattuna jo iät kaiket, mutta liike oli unohtanut ilmoittaa mulle, ja mä puolestani olen liian kiltti hoputtaakseni ketään) ja oli ihanin tunne pitkään aikaan käpertyä omaan sänkyyn katsomaan harvinaisen koskettavaa ja lämminhenkistä NHL-ottelua. Välillä vilkuilin puhelimella the Erik Karlsson Showta ja Meripoijumäättää, mutta kyllä Patrick Sharpin kaksi maalia lämmittivät sydäntä paljon enemmän. Kertoo ilmeisesti jonkunasteisesta riippuvuudesta, kun katsoo kahta NHL-peliä samaan aikaan. Tai omistautumisesta. 5-2 ja Chicago antoi mulle loistavan avauksen elämäni ensimmäiseen aamuun Amerikan täysi-ikäisenä.

Mä en mitenkään himoitse jouluruokia - syön kyllä mielelläni, mutta en ala ehdoin tahdoin näkemään vaivaa pelkästään itseni takia. Paljon kivempaa on mennä valmiiseen pöytään - tänä vuonna isälle. Sielläkin oli tosin tarjolla kummallisuuksia, kuten karjalanpaistia, eikä lainkaan kinkkua. Isä ei koskaan halua lahjoja, joten puoli kuudelta tänä aamuna mä leivoin (ja koristelin) possupipareita suuren boksillisen.

Suunnitelmissa oli järjestää mulle kunnon ysäriusateemalla sweet 21-partyt tiarojen ja missinauhojen kera, mutta mun hivenen hankala syntymäpäivä rajoitti, ja lopulta torppasi koko idean. Onneksi Johanna tuli juhlimaan, ja lisää tyttöjä loppuillasta. Mun tarjoilut on juhlaruuaksi vähän nihkeät - juustolautanen, mätiä, sienisalaattia, katkarapucocktail ja peuranpaistia - joskin juuri sellaiset oheisnaposteltavat, kaveriseurailtaan sopivat.

Nyt aion mennä nukkumaan, ja nukkua äärettömän pitkään. Mulla on ollut uskomattoman paljon niin tiedostettua kuin tiedostamatontakin stressiä, flunssaa ja yleistä epäonnea, joten joulunaluspäivien unet ovat jääneet niukkaakin niukemmiksi. Ylitsepääsemättömästä väsymyksestä kertoo sekin, että mulla soi tauotta päässä joululaulujen sijaan Kummelista tuttu Apinaa koijataan. Onneksi enää ei ole kiire mihinkään.