Kohtaaminen yössä

Tapasin kerran koulukiusaajani lahtelaisessa anniskeluravintolassa, mutta ei siitä sen enempää.

Tai jos kuitenkin sen verran, että...

"Kyllä sut vielä tunnistaa."

Kerroin kokeneeni myös ihan oikeaa väkivaltaa. Esimerkiksi eräässä kevätjuhlanäytelmässä, johon oli käsikirjoitettu tuuppimista. Itse esityksessä se tapahtui voimalla. Suunnittelematta. Yllättäen.

"Et voi sanoa, ettet olisi ansainnut sitä."

Minä olin paha suustani, myönnän sen. Kun fyysistä voimaa ei ole ikinä ollutkaan, sanan säilä on ainoa ase.

Sosiaaliset taidot ovat olleet vaikeita aina, myönnän senkin.

Mutta ansaitsinko?

Tämä palautti jälleen elävästi mieleeni sen, mitä tunsin ensi kertaa päästessäni muuttamaan Lahdesta pois. Helpotusta. Tunnen sen edelleen.

Jälleen uusi olympiadi

Olen katsellut viime aikoina varsin paljon olympialaisia. Senhän ei pitäisi toki olla mitenkään yllätyksellistä tällaiselta penkkiurheilun ystävältä, mutta onhan se jollakin tavoin laiskaa ja jopa junttia. Kunnon ihminen on päivät töissä, eikä tuijota lumoutuneena lättänää valoneliötä. Kunnon ihminen ei toisaalta myöskään välttelisi gradun kirjoittamista näin suurella onnistumisprosentilla, joten en edes lähde yrittämään kenenkään huijaamista.

En katso olympialaisia enimmäkseen patrioottisissa tunnelmissa tai mitalinkiilto silmissä - arvelin ennen kisoja, ettei täältäkään saada mitalin mitalia. Mutta ilahduttavaa olla väärässä tässä asiassa. Se siitä mitalinkiillosta.

Suurin mielenkiinnon kohteeni on yksinkertaisesti paineenalaisten suorittamissa koreografioissa. Stadionithan edustavat modernia tulkintaa amfiteatterista; kollektiivisen huomion ympyrä keskittyy yksittäiseen suorittajaan, joka yrittää jotakin haastavaa ja tarkkuutta vaativaa. Tavallaan kauas on toki tultu antiikin Olympialaisista, kun oheisshow'lla on suuri rooli ja monen katsojan huomio herpaantuu älylaitteiseen tahi virvokkeisiin, mutta jatkumo on olemassa silti. Kokoonnumme katsomaan rajatun erinomaisuuden ilmentymää.

Myös helsinkiläisen nukkumalähiön sohvalta käsin kokemus on kovin intiimi.

Televisio tuo kameran tarpeeksi lähelle paljastaakseen atleettien hengitysmallit. Pikaluistelijan pohkeiden lievän vapinan starttiviivalla. Tapa, jolla hiihtäjät säätävät varusteitaan lähes rituaalisella toistolla, varmuuden vuoksi. Nämä eleet ovat pieniä, yksityisiä neuvotteluja mielen ja lihasten välillä, jotka nyt vain paljastuvat miljoonille.

Yle Areenaan vuodenvaihteessa ilmestynyt mainio Olipa kerran televisio avaa useammassakin jaksossa television roolia urheilun ammatillimistumisessa. Eritoten toisessa jaksossa puhuttiin kokonaisista televisiota katsovista sukupolvista, ja kuinka merkkitapahtumat vetivät kokonaisia perheitä ruudun ääreen. Noh minä en ollut televisiolla kasvatettu. Viikonloppuaamujen "pakollisille" lastenohjelmille joutui erikseen ansaitsemaan katseluluvan. Meillä lapset leikkivät ulkona, satoi tai paistoi. (Minä piilottelin kirjoja pyöräkellariin ja kävin tunkemassa naaman lumeen juuri ennen kotiintuloaikaa - anteeksi nyt vaan, äiti!) Mutta urheilua meillä on aina katsottu.

Ilman kameroita, hidastettua kuvaa, selostusta, grafiikoita ja uusintoja suuri osa siitä, mitä nyt pidämme olympialaisissa jännittävänä, nousisi liian nopeasti muistiin. Mäkihyppääjän alastulo olisi kaikilla samankaltainen töksähdys. Maaliviivan ylitys olisi usein mahdoton tulkita. Televisio ei ainoastaan näytä urheilua, vaan se muokkaa siitä merkityksellistä.

Miettikää nyt vaikka miten tehokas hidastettu kuva on! Se eristää sekunnin murto-osat ja muuttaa ne kertomukseksi. Ilmassa leijuvasta atleetista tulee veistoksellinen. Suorituksen aikaisista ilmeistä tulee suorastaan eeppisiä, myöhemmin meemejä. Meidät kutsutaan tutkimaan lihasten supistumista, hengitystä, yksityiskohtia, joita liveyleisö ei voi nähdä. Tässä mielessä televisio tekee ammattilaiseksi paitsi urheilijat, myös katseemme. Kutsun itseäni usein ammattipenkkiurheilijaksi.

Selostus opettaa meille, mitä ihailla. Grafiikka mittaa ponnisteluja: väliaikoja, vaikeusasteita, historiallisia vertailuja. Opimme marginaalikielen. Lähetys myös estetisoi tapahtuman. Valaistus on harkittua. Kamerakulmat on valittu korostamaan symmetriaa tai nopeutta. Jopa yleisön reaktiot on kuratoitu. Alamme ymmärtää, että kymmenesosa pisteestä on joskus valtava, joskus taas ei. Televisiotuotanto kouluttaa meitä havaitsemaan urheilussa merkityksen siellä, missä kouluttamaton silmämme saattaisi nähdä vain lattean samanlaisuuden.

Samaan aikaan olympialaiset paljastavat suorituksen haurauden. Kaatuminen, vääränlainen hengitys, sekunnin murto-osa, bäng - ja kerronta muuttuukin täysin. Voitto ja pettymys paistavat rinnakkain, näkymättömillä reunoilla erotettuna, mutta yhä silti paljaalla silmällä havainnoitavana.

Ehkä juuri se pitää minut katsomassa jotain vuorihiihtoa tai parisuurpujottelua. Ei voitto, vaan julkisesti yrittämisen haavoittuvuus.

Olympialaisissa ja muissa antiikin urheilukilpailussa kunnioitettiin ennen kaikkea voimaa ja nopeutta, mutta ne kunnioittivat myös näkyvyyttä. Kilpaileminen tarkoitti riskin ottamista tulla nähdyksi, eikä se ole muuttunut. Mittakaava toki on. Siinä missä ennen tungeksittiin vieri vieressä tomun ja paahtavan auringon alla, nyt moninkertainen väkimäärä seuraa tapahtumaa omissa oloissaan, erillään. Mutta silti saman kuvan yhdistämänä.

Vaikuttajan vastuu

Tutuntutun lapsi 11 vee oli kertonut, että hänestä tulee isona vaikuttaja. Oikeastaan hän aikoo aloittaa jo teininä. Tämä herätti minut jälleen kerran pohtimaan influensserikulttuuria. Voi olla että toistan itseäni, niin paljon olen tästä vuosien varrella jauhanut. Sosiaalisessa mediassa ja myös kasvokkain. Sori siitä!

Vaikuttajuus ei ole vain näkyvyyttä, vaan myös vastuuta. Erityisesti silloin, kun yleisössä on nuoria, vielä arvojaan ja identiteettiään rakentavia ihmisiä. Ei ole koskaan täysin neutraalia, millaista elämää esitellään, mitä pidetään tavoiteltavana ja mitä normalisoidaan. Silti tuntuu, että osa vaikuttajista ymmärtää roolinsa olla lähinnä peilinä itselleen. Sisältö keskittyy omaan ulkonäköön, jatkuvaan uuden tavaran hankkimiseen ja hyvin kapeaan käsitykseen onnistumisesta: ole kaunis, ole hoikka, ole haluttava, mielellään jonkun varakkaan rinnalla. Ansaitset vain ja ainoastaan tätä. Näin rakennettu viesti on yksinkertainen, mutta vaikutuksiltaan kovin raskas.

Erityisen ristiriitaiselta tuntuu, kun pinnallinen ja kulutuskeskeinen sisältö kehystetään satunnaisilla hyväntekeväisyystempauksilla tai puheella tärkeiden juttujen tukemisella. Kuten toteuttamalla kaupallinen yhteistyö luonnonsuojelujärjestön kanssa - miksi influensserille pitää maksaa siitä, että hän kertoo Itämerenkin olevan suojelun arvoinen? Hyvät aikomukset eivät itsessään riitä, jos arjen viesti kertoo aivan muuta. Chanelien keskeltä lausuttu huoli nuorten mielenterveydestä jää helposti ontoksi, jos samaan aikaan normalisoidaan epätervettä kehonkuvaa ja jatkuvaa riittämättömyyden tunnetta.

Monelle seuraajalle tällainen sisältö ei ole inspiroivaa vaan päinvastoin: se saa tuntemaan itsensä rumaksi, vääränlaiseksi ja epäonnistuneeksi. Ja juuri tässä kohtaa vaikuttajuuden vastuu konkretisoituu. Tämä ei taaskaan ole mitään ruman ihmisen kateellista pihinää. Mun mielestä kyse ei ole siitä, etteikö kauniista asioista tai estetiikasta saisi nauttia. Mutta kritiikin alaisena on se, mitä annetaan ymmärtää pidettävän elämän keskipisteenä ja millaista arvojärjestystä huomaamatta opetetaan.

Ehkä olisi aika kysyä useammin: vahvistaako tämä sisältö jotakuta vai kaventaako se normia? Antaako se tilaa monenlaisille tavoille olla ihminen? Vai pelkästään yhdelle; kiillotetulle, mutta monelle saavuttamattomalle ihanteelle.

Kuplassa

Olen eristänyt itseni muusta maailmasta. Tätä nykyä olen kovin yksinäinen. Päiväni kuluvat väitöskirjangradun parissa, pölyisillä sivuilla, kreikkalaisissa mielenmaisemissa, vieraissa kielissä, varhaisissa ajoissa ja turhassa taustatutkimuksessa. Tarvitseeko minun oikeasti opetella myös foinikiaa voidakseni ymmärtää arkaaista ja esiklassista sanastoa? Tätä nykyä en juuri poistu kotoa.

Gradukuplassa kärsin päivittäisistä päänsäryistä. Mielenterveyskävelyt ovat käyneet entistäkin tärkeämmäksi: saa liikuntaa ja raitista ilmaa. En mukamas ehdi nyrkin ja tietokoneen välistä kahden tunnin uimahallireissulle, mutta ehdin kävelemään päivittäin jotain kolmisen varttia. Usein nämä ovat ennemminkin pahan mielen kävelyitä: eihän tuo varsinaisesti mukavaa puuhaa ole, mutta se on tehtävä.

Kupliva luonteeni vaatii minua tematisoimaan näitä terveyskävelyitäni, jotta ne pysyisivät mielekkäinä. Yksi tapa on albumikävely: valitsen jonkin albumin jonka kuuntelen alusta loppuun, jonka jälkeen kiireen vilkkaa kotiin. Tykkään kuunnella musiikkia albumeittain, harkittuina kokonaisuuksina ja keskittyen. Viimeisimpänä taisi olla Fleetwood Macin Tango in the Night.

Toinen tapa on eksytyskävely. Uutuudenviehätys on minulle se kantava voima, joka innostaa tekemään asioita. Haluan nähdä kaiken! Otan siis bussin tai pari jonnekin vieraaseen paikkaan, jossa katselen uusia paikkoja ja yritän löytää takaisin kotiin. Olen käynyt jopa Espoossa!

Kuunteluun liittyen, en ole vieläkään oppinut juuri kuluttamaan podcasteja. Minä haluan puhua ihmisten kanssa kiinnostavista asioista, en kuunnella sivusta kuinka muut tekevät sitä! Näiden mielenterveyskävelyiden aikana tykkään toisinaan kuunnella jotain hömppäpodcastia. Ei sellaista asiaa, josta haluaisin itse keskustella, vaan nimenomaan hömppää. Jotakin pinnallista, materialistista, joka toimii kuriositeettina: tuollakin tapaa ajattelevia ihmisiä on. Edustan tässä varmaan just sitä ylimielistä ihmistyyppiä, joka katsoo hirveitä realityohjelmia siksi, että voi tuntea olevansa parempi ihminen. Ainakaan en ole tuollainen, ainakin minulla menee paremmin. Tarvitsen jotain todellista aivot narikkaan -sisältöä kaiken sen ajatustyön vastapainoksi. Vilpittömästi minua kuitenkin kiinnostaa, kuinka erilaisissa kuplissa ihmiset elävät. Ne saavat usein myös pohtimaan omia reaktioita ja ennakkoluuloja - välillä huomaa, että olisi itse toiminut samassa tilanteessa vielä huonommin.

Ehdoton suosikkini, varsinkin niinä pahan mielen kävelyinä on koirakävely. Katselen vähän sillä silmällä vastaan tulevia koiria, tulisiko vastaan ystävällisen näköisiä, lähestymishalukkaita koiria ja niiden haltijoita, joilta sitten kysyn saako koiraa tervehtiä. Tänä vuonna tutustumiskohteiksi on päätynyt muun muassa samojedinkoira, labbis, suomenajokoira, basenji, snautseri, kettuterrieri ja jokin lagotto-tyyppinen. Yhteistä monelle koiralle on ollut halu varastaa lapanen. Valitettavasti haluan käyttää omiani vielä itse, ulkona kun on nyt kovin kylmä. Pidän toppahousuja taivaan lahjana, vaikka oikeasti ne ovat lahja äidiltä.

Syyllistämisen hoitotiede

Yksi asia on hämmästyttänyt jo kauan, kun luen palautetta, viestejä somessa ja julkaisemattomia kommentteja...

Silloin, kun kehoni muuttui kiihtyvällä vauhdilla toiseen suuntaan, minulle jankutettiin anonyymiyleisön toimesta, kuinka se ei voi johtua käytössä olevasta lääkityksestä. Lääkkeessä on nolla kaloria. Mikään lääke ei synnytä energiaa tyhjästä, et liho kun vain syöt oikein.

Jos kroppani on isompi, sen täytyy olla täysin omaa syytäni. Surkeaa tahdonvoimaa, epäonnistuminen, epäterveellisempiä elämäntapoja, laiskuus, syy olla huolissaan ja hävetä.

Nyt, kun olen muutoksen tiellä sinne toiseen suuntaan, tuntuu että nyt tästä halutaankin syyttää lääkettä. Tai tarkemmin, muutos suostutaan oikeuttamaan vain spekulaatiolla lääkityksestä. Muutos ei voi mitenkään olla omaa orgaanista ansiotani.

Anonyymikansaa ei kiinnosta mitä muutoksia olen tehnyt elämässäni, minkä nauttimisen olen lopettanut, eikä mitkä olosuhteet ovat muuttuneet. En voi mitenkään olla nyt hyvässä hoitotasapainossa, parantunut, terveempi, saati onnistunut elämäntapamuutoksessa. Nythän sen on pakko olla lääkitys! ADHD-lääkkeet, Ozempic, metformiini, muut diabeteslääkkeet... Olisiko sittenkin Mysimba? Vai masennuslääke, ei ne masennuslääkkeet, vaan ne hyvät? Vai peräti katupiri? Farmakologinen ymmärrykseni on kasvanut radikaalisti, kun olen selvitellyt mihin mikäkin spekulaation alainen aine vaikuttaa. Muutoksen takana on oltava jotain vilppiä, jotain ulkoista, semmoista, joka selittää kokoni antamatta minulle itselleni siitä tunnustusta. Olematta arvokasta muutosta.

Tämä on jotenkin äärimmäisen kiehtovaa. Miksi sama logiikka ei päde nyt?

Miksi anonyymi ei sano: Ehkä toi läski vain syö nyt eri tavalla.
Miksi anonyymi ei oleta: Ehkä toi läski on muuttanut tapojaan.

Miksi kroppaani ei nyt tulkita todisteeksi ponnisteluista tai hyveestä samalla tavalla kuin lihavuutta tulkitaan todisteeksi epäonnistumisesta?

Voisiko syynä olla se, kuinka lihavuuden ei koskaan anneta olla vahinko? Kun olin isompi, kehoni piti olla valintojeni, huonojen sellaisten, lopputulos. Nyt kun olen pienempi, kehoni täytyy olla huijaamisen lopputulos. On kuin kehoni olisi jokin todistuskappale oikeudenkäynnissä, jossa edustan vasten tahtoani. Eikä ironia tähän lopu: ehkä juuri ne samat trollit, anonyymit, oman elämänsä farmaseutit ja fitnessvalmentajat väittivät, että lääkkeet eivät koskaan voisi vaikuttaa painoon. Nyt he ovatkin asiantuntijoita spottaamaan lääkkeiden vaikutuksen vartalossa tapahtuvissa muutoksissa. Yhtäkkiä kehot ovat lääkityksenalaisia arvoituksia ihmiskokemusten sijaan.

Se, mikä on muuttunut, ei ole tiedettä, vaan minun kokoni. Ja koko määrää, mihin tarinaan ihmiset ovat valmiita uskomaan. En enää edes yksityisviestieni puolella jaksa väitellä mekanismeista. En selitä aineenvaihduntaa, perinnöllisiä sairauksia, geenivirheitä, hormoneja, sivuvaikutuksia, stressiä tai selviytymistä. Koska totuus on, että väittely ei koskaan koskenut faktoja. Lihavuuden syynä on oltava surkeus ihmisenä, ja tällaisen surkimuksen pienentymisen suhteen on oltava epäluuloinen.

En oikeastaan viitsi lähteä korjaamaan jokaista oletusta ja faktatietoa. En halua yrittää selitellä muutosta kropassani tavalla, joka suojelee heidän maailmankatsomustaan. En halua olla mikään opetusvartti kehoni kautta. Ja jos muuttuva kokoni paljastaa, kuinka nopeasti anonyymit kirjoittavat todellisuutta uudelleen syyttääkseen tai mustamaalatakseen minua, se ei juurikaan kerro mitä syön, juon, nautin tai en käytä. Enemmän se kertoo heistä.

Antiikkinen ajatus hyvästä elämästä

Yksi oivallus antiikin kulttuurien opiskelussa on ollut sisäistää, kuinka eksistentialistisessa ahdistuksessa on kovin vähän 2000-lukulaisia piirteitä. Se on ikiaikaista.

Iso osa antiikin kreikkalaisista ja roomalaisista teksteistä pyörii sen ympärillä, kuinka elämää tulisi elää. Lähestyttiin asiaa sitten fantasiatodellisuuden kautta näytelmäkirjallisuuden keinoin, proosana, tai autofiktio-Sokrateen jaarittelemana. Ei tuottavuuden tai menestyksen, vaan tasapainon kannalta. Kuinka paljon nautintoa oli tarpeeksi, kuinka paljon kunnianhimoa oli vaarallista, kuinka helposti ihminen saattoi kadottaa itsensä haluamalla liikaa. Aikanaan suhtauduttiin syvästi epäillen liiallisuuksiin. Ei siksi, että nautinto olisi pahasta, vaan koska se oli haurasta.

Epikurosta on joskus virheellisestikin tulkittu hedonistifilosofina. Itse asiassa hän kuitenkin varoitti, että hillitsemätön halu oli nopein tie kurjuuteen. Hän kirjoitti jotain tyyliin ”jos haluat tehdä ihmisestä rikkaan, vähennä hänen halujaan äläkä lisää varallisuutta.” Mietin tätä usein, kun huomaan selaavani nettiä vakuuttuneena siitä, että yhdenkin ostoskoriklikkauksen mahdollistama uusi versio itsestäni tuntuisi lopulta riittävältä.

Aristoteles uskoi, että hyvä elämä asui keskellä. Rohkeus sijaitsi holtittomuuden ja pelon välissä, anteliaisuus tuhlailun ja saituuden välissä. Myös onnellisuus on harkittua harmoniaa eikä jatkuva nautinnon tila. Liika ponnistelu pakotti sielun pois muodostaan, mutta liian vähäinen määrä tylsistytti sen kokonaan. Tasapaino ei ollut passiivista vaan jotain, johon palattiin päivittäin. Vähän kuten minun ryhtiharjoituksetkin.

Se, mikä nyt tuntuu modernilta - loppuunpalaminen, levottomuus, tyytymättömyys - oli antiikin aikalaisille heti tunnistettavissa. Senecan mukaan meille ei anneta lyhyttä elämää, mutta me teemme siitä lyhyen. Tässä huolenaiheena ei ollut ajanhallinta, enemmänkin tarkkaavaisuus. Kuinka helposti elämä lipeää käsistä, kun se hajaantuu liian monien velvollisuuksien ja liian monien odotusten keskelle?

Roomalaiset olivat jotenkin erityisherkkiä. Horatius neuvoi lukijoitaan vaalimaan huolellisesti tavallisia nautintoja: kävelyä, yhteistä ateriaa, vaikka näköalojen ihailua. Carpe diem ei ollut slogan holtittomuudelle, vaan muistutus tyytyväisyyden lykkäämisestä. Hän varoitti, ettei huominen ei ole varma. Mutta ei huomisesta voi edes nauttia, jos haluaa aina vain jotakin lisää ja enemmän.

Jopa lepoa pidettiin taitona. Kreikkalaiset erottivat toisistaan sanat askholia (levoton kiire) ja skholē: sana, joka antoi meille sanan ”koulu”, mutta alun perin tarkoitti kiireetöntä, merkityksellistä vapaa-aikaa. Tämä ei ollut sohvalla jumittamista; se oli aikaa, joka oli riittävän tilava ajattelulle, keskustelulle ja estetiikalle. Sapfon fragmentaarinen ja intiimi runous viipyy hetkissä, jotka tuntuvat lähes kotoisilta: orvokkiseppeleissä, pehmeissä äänissä, siinä, miten rakkaus saa kehon sekä särkemään että hehkumaan samanaikaisesti. Sapfo muistuttaa meitä siitä, että itse huomio voi olla omistautunutta.

Kreikkalaiset ratkaisut olivat vaatimattomia: rutiini, ystävyys, kauneus, kohtuullisuus, huomio nykyhetkeen. Epikuros uskoi, että ystävyys oli suurin ihmisille saatavilla oleva nautinto, tunnetuksi tulemisen tasainen lämpö. Ei mikään romanttinen intensiteetti. Jopa stoalaiset, joita usein väärinymmärretään emotionaalisesti ankariksi, kannustivat nauttimaan luonnosta, taiteesta ja hiljaisista nautinnoista. Mutta takertua ei saa menetyksen pelon ohjaamana.

Joskus ajattelen, että pakkomielteemme optimointiin on yksinkertaisesti ikivanha ongelma, joka liittyy nykyaikaiseen ulkonäöllä koreiluun. Ovidius vitsaili kunnianhimon vaaroista sekä rakkaudessa että asemassa; Juvenalis pilkkasi sosiaalisen kiipeämisen tyhjyyttä. He ymmärsivät, että ulkokuoren kuratointiin käytetty elämä lopulta tyhjentää sisäpuolen.

Menneisyys ei tarjoa tarkkoja vastauksia, mutta se tarjoaa perspektiiviä. Se muistuttaa meitä siitä, että tyytymättömyys ei ole henkilökohtainen epäonnistuminen, vaan inhimillinen tila. Sellainen, jonka jo lukuisat sukupolvet ennen meitä huomasivat, nimesivät ja yrittivät pehmentää huolella. Toisinaan menneisyys tarjoaa synninpäästön: tunnetta siitä, ettet ole rikki, koska tunnet olosi ylikuormitetuksi. Elät vain pitkässä sukupolviketjussa ihmisiä, jotka oppivat yhä uudelleen ja uudelleen, kuinka paljon on tarpeeksi.

Joskus pelkkä tuo tieto on eräänlainen lepo.

Väsymys on radikaalia

Kroppani ei ole muille pelkkä kroppa: se on symboli kurittomuudesta, laiskuudesta ja hyvinvoinnin hylkäämisestä. Tai vaihtoehtoisesti rohkeudesta ja itsensä hyväksymisestä. Kunhan vain kehystän sen esteettisesti, enkä kaikkein rajuimpiin krumeluureihin. Kunhan näytän, että olen sinut itseni kanssa. Että teen töitä sen eteen. Nämä tulkinnat tulevat ulkopuolelta, mutta usein sisäistämme ne. Vartalot eivät ole varmaan koskaan täysin yksityisiä. Niitä tarkkaillaan, luokitellaan ja muokataan. Se herättää kysymyksiä, joita en ole esittänyt. Myös silloin, kun luulemme olevamme rauhassa.

Painoni heittelee; kun elämä tuntuu painavalta, painokin usein seuraa perässä. Yhteiskunta ei oikein tunnu tykkäävän tällaisesta vaihtelusta, se haluaa selkeyttä. Olenko jämähtynyt vai matkalla jonnekin? Olenko hyvässä kunnossa vai luisumassa pois siitä? Hoikkuus ei ole vain kauneusihanne, se on luottamusta herättävä merkki. Tuntuu, että hoikkuus viestii hallinnasta, tehokkuudesta, ehkä moraalistakin? Se mahdollistaa sosiaalisen liikkumatilan tehden ihmisestä vähemmän selitettävän. En jaksa selittää.

Minulle väsymys ei ole pelkkää uupumusta, vaan suora reaktio jatkuvaan oletukseen, että kehoa pitäisi aktiivisesti hallita. Keho ei riitä ilman selityksiä. Pitäisi olla valmis kehityssuunta tai edes jonkinlainen tarina. Keho ei saa koskaan vain olla, sen olemassaolo tarvitsee narratiivin: joko edistymistä, hyväksymistä tai edes sitä terveyttä. Se on joko työn alla, tai tulos.

Väsymys on radikaalia, jos sen varjolla kieltäytyy tästä dynamiikasta. Olen yrittänyt lakata mittaamasta, vertaamasta ja keskustelemasta siitä, miltä pitäisi näyttää. Mitä liikuntaa olisi suotavaa harrastaa? Minkä kokoinen keho voi olla "terve"? Kun en vaan enää selitä. Kun en enää tarjoa kehoni kautta vastarintaa tai inspiraatiota, vain olemista. Kuka saa levätä ilman, että sitä täytyy erikseen ansaita? Kenen kroppa nähdään neutraalina, kenen ongelmana, kenen saavutuksena? Ylipainoinen keho, joka ei pyri muuttumaan tai puolustamaan itseään on yhä poikkeus. Ja myös se hiljainen olemassaolo on radikaalia.

En ole väsynyt siksi, että olisin erityisen heikko. Olen väsynyt, koska tämä jatkuva kontrolli on uuvuttavaa. Joten päätän aina välillä olla osallistumatta. En jaksa synnyttää tarinaa painosta tai muodonmuutoksesta, kun en edes tiedä mikä luku tulee seuraavaksi. Elän aaltoliikkeessä, käyn kääntymässä ja palaan takaisin. Kausiluontoinen, kuten minä muutenkin.

Väsymys on suojakehä, jonka piirrän ympärilleni. En ole luovuttanut, mutta haluan kuulua itselleni. Kutsun tätä eräänlaiseksi vallankäytöksi.

Kun mikään ei jää talteen

Tänään en ottanut kuvia. Vaikka valo oli kashmirinpehmeä ja kahvikuppini tuurilla juuri oikeassa asennossa, en jaksanut nousta hakemaan puhelinta. En voinut avata muistiinpanoja enkä viitsinyt edes miettiä miten tästä voisi kirjoittaa. Enkä kertonut kenellekään missä olen. Jymypaljastus: olen kotona.

Istuin vain keittiön pöydän ääressä, olin tuijotuskilpaa Svanten kanssa ja annoin ajatusten ajelehtia pois. Ei mitään erityistä eikä mitään, mikä kannattaisi tallentaa. Ehkä juuri siksi muistan sen sitten kauemmin.

En aina tiedä mistä kirjoittaa. Usein aloitan jostain pienestä, kuten varjosta, viikunanraadosta tai paskoista unista. Yritän olla ajattelematta liikaa. Jos ajattelen, alan liian helposti kirjoittaa kuin minulla mukamas olisi jotakin painavaa sanottavaa. Ja juuri silloin sanat eivät tule.

Viime viikon postaukset ovat olleet eräänlainen kesänlopetussarja. Huokauksia, sirpaleita, hetkiä, pienimuotoinen kokeilu. Tunnustelin tuntemuksia. Miten vähän voi sanoa ja silti kirjoittaa? Miten kevyesti tämän voi tehdä? Haluaisin, että kirjoittaminen tuntuisi taas kotoisalta, eikä miltään suorittamiselta. Jotain, minkä ääreen voin palata halutessani vaikka joka päivä, järjestämättä sen kummempaa spektaakkelia.

Ehkä nämä postaukset olivat aika hölmöjä, tai liian pieniä. Toisaalta, minua ei haittaa olla vähän hölmö omassa blogissani. Kuulen usein, etten ole yhtään kiinnostava tai tarpeellinen. Välillä haluaisin tuntea oloni kiinnostavaksi ja tarpeelliseksi, mutta onneksi aina ei tarvitse. Joskus riittää, että kirjoittaa vaan menemään. Jotakin sellaista, että muistaa kirjoittamisen voivan olla syy eikä lopputulos.

Sillä juuri silloin kun en enää odota mitään erityistä, alan taas huomaamaan asioita, joista tekee mieli kirjoittaa.

Illan valo ja puoliksi tyhjä lautanen

Päivä kääntyy iltaan eikä mitään mullistavaa ole tapahtunut tänään. En saanut tehtävälistaa tehtyä, en liikkunut tavoitteellisesti, en vastannut kaikkiin viesteihin. Minulla on tässä silti rauha. Vähän jo viileä lautanen, pehmeä valo makkarin seinällä, hiljaisella laulava Jim Morrison. Kantarellikeitto on jäänyt kesken. Kadut ovat kuolemattomia peltoja. Kristallilaiva täyttyy.

Kukaan ei tarkkaile, eikä mikään mittaa. Olen iltaisin kenties parhaimmillani, kun kaikki muu unohtaa vaatia. Saan olla keskeneräinen niin, ettei se tunnu virheeltä vaan tavalliselta. Ehkä juuri epätarkkuudessa piilee kauneus. Siinä pehmeässä rajassa ja pienessä hiljaisuudessa, johon päivä lopulta laskeutuu.

Hedelmä, joka ehti juuri valmistua

Sain tuliaisia Kreikasta; itsepoimitun viikunan. Lahjan antaja oli käynyt viikunavarkaissa, toisaalta omistusoikeudet eivät Kreikassa ole niin justiinsa, ainakaan kun hedelmistä puhutaan. Jos varastettu pistokas kasvaa parhaiten, varastettu hedelmäkin varmasti maistuu parhaimmalta.

Annoin lahjaviikunani kypsyä koko viikon. Se oli täydellisen pehmeä, ei vielä ylikypsä, ei enää kova. Hetki, joka osuu kohdalle ehkä kerran kesässä. Ja sitten se lipesi käsistä.

Putosi kissankuppiin kuin eno veneestä. Pienoinen tragedia. Halkeama kylkeen ja mehut sormille. Harkitsin hetken, voisinko vielä syödä sen. Mutta siinä oli jo pölyä ja kissanraksumurusia, enkä halunnut selitellä itselleni miksi söisin sen silti.

En varsinaisesti suuttunut, mutta tunsin pienen joskin rationaalisen pettymyksen. Viikuna ei ollut korvaamaton, mutta se oli täydellinen. Kunnes ei enää ollut.

Nämä ovat niitä menetyksiä, joita kesä tekee. Pieniä, ohimeneviä, pehmeitä pettymyksiä, jotka tuntuvat sitten yllättävän suurilta. Ja sitten huokaus, hymy, toinen hedelmä. Ei täydellinen, mutta tarpeeksi lähellä. Ei ole lahjaviikunan suuhun katsomista.

Rauhan reuna on pehmeä eikä kirkas

On päiviä, jolloin levollisuus ei tule suurena helpotuksena. Se ei saavu minään uutena oivalluksena tai palkintona, ei vuoden oivallus -palkintona. Se vain vyöryy yli reunojen, kuin paksu pilvilautta tai varjopeite, jota ei ensin edes huomaa.

Luulen kokeneeni joskus kirkkaan rauhan. Niin tutulta ja turvalliselta se tuntuukin. Herätä lempeään keinuntaan keskellä merta niin, että näkee ikkunasta vain tyhjää. Kuulee vain hiljaista huminaa. Mutta se kokemus on harvinainen. Harvoin rauha edes on täysin kirkas. Se ei vaadi valintoja eikä suunnitelmia, mutta ei huuda eikä pyri vakuuttamaankaan. Se on hetki kun huomaan pysähtyväni ilman syytä. Seisovani ehkä parvekkeella, tai rannassa, tai porttikongissa. Hieman erillään ja yksin. Hengittämässä, vain vähän, mutta tarpeeksi.

Keho, joka ei kaipaa määritelmää

Mikä olo tämä on? En osaa nimetä mitä kehoni kertoo. Se ei ole erityisen vahva, terve, kevyt tai väsynyt. Se vain on. Se hengittää, liikkuu, lepää. Ilman tarvetta kertoa itsestään mitään.

Ei mikään suuri oivallus, vaan tunteena hiljainen poissaolo. Ei analyysia, ei suunnitelmaa, ei edistystä. Vain olemista, jota ei tarvitsisi kirjata ylös. Kirjaan näitä silti, minulla on kokeiluna tämä viikon tajunnanvirran blogipäiväkirja.

Tänään en ajattele kehoani ja siksi se tuntuu omalta. Mitäänsanomaton. Mitään ajattelematon.

Sitten kaikki meni vähän vinoon

Heräsin tänään liian myöhään. Hiukset liimaantuneena niskaan, sänky nihkeänä. Kuin olisin nukkunut saunassa. Kreikan ilmastoon ja heinäkuun helteisiin tottunut kehoni ilmeisesti protestoi tätä vallitsevaa pohjoista viileyttä vastaan. Tai sitten nämä ovat varhaisvaihdevuodet, mene ja tiedä. Keitin kahvia ja kaadoin sen pöydälle. Sieltä se valui suoraan varpaille tehden poppaa. Siinä kohtaa mietin, että voisiko tämän päivän keskeyttää ennen kuin se ehtii kunnolla alkaakaan.

Juon taas liikaa kahvia. Jo toista päivää putkeen, usein menee viikkojakin ilman. Keitän vain harvoin kahvia kotona, koska pressopannun puhdistaminen on mukamas työlästä, ja kahvinkeittimellä yhdelle ihmiselle keittely on suorastaan suodatinpussien hukkaanheittoa. Eilen join iltakahvinkin suojautuakseni jäähallin kylmyyttä vastaan. Mikä hulttio olenkaan!

Yritin vaihtaa lakanat, mutta myönnän että puolisoni on lahjakkaampi siinä puuhassa. Svante halusi auttaa, ja nyt lakanassa on varmaan reikä. Kierroksilla käyvä kissa tahtoo yleensä vain ulos, joten lähdettiin tutkailemaan tiluksia. Lähdin ulos liian kevyissä vaatteissa, koska halusin uskoa, että täällä on vielä kesä. Ei ollut. Tuuli vain piiskasi naamaa ja värjöttelin aidan vieressä.

Tomaattivauvat näyttävät onnellisilta. Ne eivät tiedä, että unohdan niiden olemassaolon välillä kokonaan. Ne eivät tiedä, että talvi on jo tuloillaan.

Tässä päivässä ei ole ollut mitään ihmeellistä, mutta siinä on kuitenkin kaikki, mitä ehdin elää. Ehkä se riittää, ainakin iltaan asti.

Mennään silti eteenpäin

Aamu ei käynnistynyt ja kahvista tuli kitkerää. Paidansauma ärsyttää mimosanhipiääni. Keho vaatisi erilaista rytmiä, kuin mihin kalenteri antaa luvan. Vielä eilen olisin yrittänyt pakottaa sen toimimaan.

En tänään. Päivä kulkekoon ilman sanoja; ilman kieltä, joka kipuilee. Luovun tarpeesta olla edes tehokas, saati tasapainoinen. Aamupäivän keveys löytynee vasta iltapäivällä. Se löytynee kirjan sivuilta, joista unohdan merkata lainauksen talteen. Lauseista, joita ei tarvitse ymmärtää ensimmäisellä sanomisella.

Se, että olen vielä täällä on jo alku.

Kuinka kehopositiivisuus meni pilalle

Provosoiva otsikko jälleen kerran, myönnetään. Mutta minusta tuntuu vain niin ristiriitaiselta se, kuinka raskaalta (pun not intended) nykymuotoinen kehopositiivisuus tuntuu. Olen aiemminkin kirjoittanut paljon kokemuksistani vartalon ja painon suhteen. Taustani tekeekin kehopositiivisuusliikkeestä sellaisen aiheen johon suhtaudun tunteella, valitettavasti en enää nykyään pelkästään positiivisesti.

Muistan vielä ne vuodet, kun kehopositiivisuus tuntui aidosti vapauttavalta. Keskusteltiin siitä, kuinka kaikenlaiset kehot saavat näkyä, pukeutua kivasti ja olla edustamassa. Ylipainoisen, hörökorvaisen tai vaikka yksisilmäisen ei ollut enää oletusarvoista olla jossakin nurkassa piilossa. Marginaaliin menevät alkoivat vihdoin saamaan ääntään kuuluville, kun aiemmin heitä ei "tarvinnut" ottaa tosissaan. Mitä se läski vinkuu, en jaksa kuunnella. Henkilökohtaisen avustajan ei oletettukaan automaattisesti olevan avustettavansa äänitorvi. Tämä oli minulle voimaannuttavaa ja tervetullutta vastarintaa kulttuurille, jossa minä mukaanlukien moni mietti, uskaltaako mennä vaikka uimahalliin jos ei näytä siltä "kuin pitäisi". Kehopositiivisuusliike toi mukanaan hyväksyntää ja toivoa. Ajatuksena se, ettei keho ole häpeän aihe tai este olemassaololle oli aikanaan tarpeellinen. Omalta kohdaltani myös parantava ajatus. Olisi varmasti vieläkin.

Jotenkin vain tuntuu, että tuuli on kääntynyt. Suunta on muuttunut, kun kehopositiivisuudesta on tullut niin ehdotonta ja äärimmilleen venytettyä. Sekoitus ehdottomuutta, ylitulkintaa ja uhriutumista. Siihen ei enää sovi moniäänisyys, varsinkaan jos nämä äänet laulavat terveydestä tai valinnoista. Tuntuu, että kaikki kommentit elämäntapakritiikistä leimataan läskifobiaksi. Ei siinä, kyseessä on ihan todellinen ilmiö, jota olen itsekin kokenut. Sille valitettavasti on aikansa ja paikkansa, mutta se ei ole aina ja kaikkialla.

En koe, että olisin erityisen ansainnut tätä sipsipussia, mutta saatan syödä sen ihan omasta tahdostani. Teen huonoja valintoja. Koen ristiriitaisena, kuinka nykymuotoinen kehopositiivisuus toistaa kuinka kaikki pitäisi sallia. Jos ei salli, olisi jotenkin sortava tai muuten vaan liikettä vastaan. Tuntuu, kuin liikkeen alkuperäinen idea olisi unohdettu.

Minulle nimittäin kehopositiivisuuden keskiössä oli alun alkaen ajatus siitä, ettei omaa kehoani tarvitse hävetä. Ei missään koossa, ei missään tilanteessa. Että saan olla olemassa tällaisena kuin olen. En kuitenkaan usko sen tarkoittavan täyttä ignoranssia oman hyvinvoinnin suhteen. Ettei minun tarvitsisi tehdä tietoisia valintoja sen eteen.

Tuntuu ristiriitaiselta, että samaan aikaan kun kehopositiivisuus toitottaa arvostusta ja näkyvyyttä, se sulkee ulos niitä jotka haluavat puhua muutoksesta. Huomaan yhä useammin ärsyyntyväni nimenomaan sen takia miltä kehopositiivisuuden ympärillä käytävä keskustelu on alkanut kuulostaa. On vaikea hyväksyä sitä, että omaan kehoon kohdistuva itsekritiikki tai halu tehdä joitakin muutoksia leimataan vihaksi. Onko väärin haluta jotain muuta kuin pysyvyyttä? Mielestäni jokainen keho saa olla näkyvä, mutta oman kehonsa suhteen saa olla myös kyseenalaistava. Minun on lupa katsoa peiliin ja miettiä, voisinko tehdä jotakin toisin. Tuntuu, että kehopositiivisuusliikkeen vapaus on muuttunutkin painostukseksi joko hyväksyä ihan kaikki, tai vaieta kokonaan.

Älkää käsittäkö tätä väärin, en todellakaan kaipaa takaisin niihin aikoihin, jollon kehoani piti hävetä. Jolloin näännytin itseäni ulkopuolisesta painostuksesta ja kannustuksesta puhtaasti esteettisistä syistä. Kaipaisin kuitenkin keskustelua, jossa saa olla rehellinen. Sinut itsensä kanssa, ja tarvittaessa haluta muutosta. Saa puhua painosta kumpaan suuntaan tahansa ilman syyllistämistä. Saa kyseenalaistaa ilman hyökkääväksi leimaamista.

Kehopositiivisuus itsessään ei ole mikään huono ajatus, päin vastoin. Kyse on mielestäni vain siitä, että liikkeen suunta on hukassa. Koen, että jos kehopositiivisuus ei salli enää itsetutkiskelua tai rehellistä puhetta, mitä siitä lopulta edes on enää jäljellä? Vierastan niin ajatusta siitä, että kaikki kritiikki on aina vihapuhetta ja itsensä haastaminen on itseinhoa. En ole lähtenyt mukaan tällaiseen versioon kehopositiivisuudesta. En koe, että minun tarvitsisi.

Ajatuksia hiljaisuuden taakse jääneestä arjesta

Muistan sen ajan, kun tämäkin blogi oli vielä kuin päiväkirja. Kirjoitin aamukahvista, joka katosi vaatekaappiin ja lapsuuden lempivaatteista, jotka juolahtivat mieleen milloin mistäkin syystä. Kaunistelin arkisähläilyäni, kerroin mitä söin, kenen kanssa tapoin aikaa. Yritin olla oma itseni, avata persoonaani kissa- ja penkkiurheiluhulluna. Jos vaikka joku muukin tuntisi samalla tavalla, ja tahtoisi tutustua!

Puin vaatteita ja tein asioita vain blogia varten, jotta minulla olisi jotakin kerrottavaa. Paljastin varmasti liikaakin. Olin paljon pois kotoa, koska kotona oli paha olla. Kirjoitin purkaakseni neuroosejani, syömisestä, ulkonäöstä, yksinäisyydestä. Ulkoinen vihapuhe taisteli päänsisäistä vihapuhettani vastaan. Opin kantapään kautta oman, tiedostamattoman elitismini. Ehkä sisäsyntyisen sellaisen. Kärsin shoppailuriippuvuudesta, ja minua väitettiin alkoholiongelmaiseksi.

Kirjoitin silloin enemmän ja suoraan. Enemmän yksityiskohtia, tarinoita, minua. Enää en tee niin.

Ei siksi, ettenkö enää näkisi arkeani yhtä merkityksellisenä, päin vastoin! Elän niin hitaassa tahdissa, että jokaisella yksityiskohdallakin on merkityksensä. Mutta joskus hiljaisuus suojaa. Joskus sanojen on hyvä jäädä omaksi kokemukseksi, eikä sisällöksi, jota voi tulkita väärin, käyttää hyväksi tai typistää. En kaipaa marttyyrinkruunua tai halua syyttää ketään. Vaan kun on vuosien varrella oppinut, kuinka sanomani taipuu jonkun toisen käsissä aivan toisenlaiseen muotoon, sitä alkaa valikoida sanojaan eri tavalla. Jopa jättää kirjoittamatta kokonaan.

Työstän hiljaa, mutta varmasti ulkonäköpaineitani, jotka kuristivat vuosien varrella korsetin tavoin. En koe enää tarpeelliseksi esitellä päivän asujani, miksi pukeutua muihin kuin kotivaatteisiin, jos ei poistu kodin ulkopuolelle? Pukeudun edelleen niin kuin en saisi: leikkauksiin jotka eivät imartele vartalotyyppiäni, väreihin jotka eivät sovi sävyihini. "Riitelevät värivuodenaikani kanssa", voi yhden kerran! Olen viihtynyt pari vuotta polkkatukkana, mutta hiukseni ovat edelleen pääsääntöisesti huonosti. Vaikka laittaisinkin, hiusteni kärsivällisyys laitettuna pysymiseen kestää keskimäärin noin tunnin.

En vain halua elää elämää, jossa kaikki arvioidaan sen kautta, miltä näytän. Tämäkin on yksi syy siihen, miksi blogini tyyli on muuttunut. En halua, että ulkokuoresta tulee sisällön ydin. Kaiken ei tarvitse olla kuvauksellista ollakseen merkityksellistä.

Välillä tuntuu, että pitkä blogipostaus on jollain tavoin hölmö teko. Sidon rakkauskirjeeni vaaleanpunaisella nauhalla ja päästän sen kohoamaan pilveen, maailmaan, jossa viestit on tehty katoamaan sekunneissa. Nykyään yksi kolmen sekunnin visuaalinen tiktok-koukku kertoo enemmän kuin kolmetuhatta sanaa. Entä jos en halua koukkua? Entä jos haluan sanoa jotakin, jota ei voi tiivistää ääneksi ja kuvaksi? Onko minulla edes oikeutta puhua, kun olen visuaalisesti heikko, puhevikainen ja huonoääninen? Jaksaako kukaan lukea mitään tutoriaalien tai topvitosten ulkopuolelta?

Ehkä tämäkin on vain romantisointia. Ehkä kaipaan sellaista, mitä ei enää ole, tai ehkä tämä ei ollut sitä koskaan. En muista vanhaa Flickr-salasanaani, ja blogin vanha kuva-arkisto on kadonnut ehkä ikuisiksi ajoiksi.

Haluaisin silti uskoa, että tällaisellekin sisällölle on vielä tilaa. Että tämän olemassaolo ei ole keneltäkään pois. Tämä ei yritä myydä mitään, tätä ei ole rakennettu optimoidun huomion ympärille, vaan kirjoittamisen ilosta. Elämästä, jossa ei tapahdu mitään erityistä, mutta kuitenkin kaikkea tärkeää. Kahvini jäähtyvät ja katoavat edelleen. Päivässä ei välttämättä ole muuta ohjelmaa, kuin kävely lähimetsään ja yksi fragmentti Sapfoa, pari lausetta Vergiliusta.

Vaikken enää kirjoita niin yksityiskohtaisesti kuin ennen, se ei tarkoita, että arkeni olisi kadonnut. Se vain elää muualla. Suojassa, hiljaisuudessa, tavallaan vanhanaikaisestikin. Sillä kaikesta huolimatta uskon yhä sanojen voimaan.

Kaikki saaret eivät halua olla seuraava Mykonos

Jostakin syystä tunnun pitäväni eniten A:lla alkavista saarista. Antiparos, Agistri, tietenkin, nyt tämän vuoden tuttavuutena Alonissos. Vielä olisi käytävänä siis Agathonisi, Agios Akhilleos, Agios Efstratios, Agios Minas, Ammuliani, Amorgos, Anafi, Andros, Ano Koufonissi, Antikythera, Antipaxos, Antipsara, Astypalea ja Arkoi. Asumattomista A-saarista puhumattakaan... Toivottavasti kaivaushommia riittää vielä tulevillekin kesille!

En kaipaa infinitypooleja tai postikorttirantoja, ainakaan sellaisia, jotka on suunniteltu näyttämään hyvältä somessa käytännöllisyys unohtaen. Minun papereissani täydellinen saari on hiljainen, pieni ja epätarkka reunoiltaan. Sellainen, jolla voi voltailla iltaisin ilman navigaattorisovellusta tai karttaa ja pysähtyä satamaan silittämään kissoja. Tuntematta huonoa omatuntoa paikallisen amfiteatterin tai potentiaalisen temppelin kivijalan skippaamisesta. Eikä tarvitse selittää, miksei halunnutkaan tutkia jokaista potentiaalisen antiikkista piirtokirjoitussa milloin missäkin kivessä.

Olen kokenut suomalaisten suosikkisaarista Rodoksen, Kosin ja Kreetan vain taapero-lapsi-ikäisenä. Suosituista ehkä Santorini olisi kiva kokea joskus, ja se Kreeta nimenomaan antiikintutkijan silmin. Seuraavan Ateena-jaksoni aikana aion tutustua Salaminaan, koska niin moni on kuvaillut sitä kuolettavan tylsäksi. Minun pitää todeta tämä tylsyys omin silmin, että voin uskoa. Salamiin reissu oli suunnitelmissa jo nyt toukokuussa, mutta kirjastotyöskentely vei lopulta voiton saarilomailusta.

Mykonosta olen tarkkaillut vain lautasta käsin, mutta satama vaikutti jo niin luotaantyöntävältä, että tuskin saarella tulen koskaan vierailemaan. Satama ei tietenkään kerro koko totuutta, onhan Agistrikin satamansa perusteella varsin tylsä. Eginan satama taas puolestaan on minun silmissäni kutsuva, mutta itse saareen minulla on vaikea suhde. Jos olisin purjehtija, pitäisin varmasti tuosta (ja monesta muusta) saaresta! Sääli, että meripahoinvointini on niin arvaamatonta sorttia.

Kreikkalaisen kollegani (jonka lempisaari on muuten Kimolos) mukaan muut saaret kärsivät Santorinin ja Mykonoksen suosiosta. Tai saarten omaleimaisuus kärsii. Nuo saaret ovat trendikkäitä, ja niitä halutaan jäljitellä. Myös alueilla, joiden omaleimainen arkkitehtuuri kärsii uuskykladisen uudisrakentamisen takia. Todistin omin silmin sokeripalatalojen valmistumista hurjaa vauhtia keskelle ei mitään Antiparoksella. Jopa Alonissoksella. Ja huhujen mukaan monella muullakin saarella tilanne on sama. Kollega oli järkyttynyt ylipäätään siitä, että Kimolokselle rakennetaan jotain. Saari kun on niin pysähtynyt, ja ollut ylpeä siitä.

Kykladien ulkopuolisillakin saarilla luodaan "boheemia luksusta", kohennetaan yöelämää, rakennetaan designhuviloita ja täytetään menu "uudistetuilla klassikoilla", jotka muistuttavat enemmän pohjoiseurooppalaista tulkintaa bistrosta kuin kylätavernaa. Oliiviöljyn hinta on noussut, sen kanssa sniiduillaan ja se koetaan silti "tunkkaisena valintana". Haluaisin kuitenkin saganakini ilman tryffeliöljyä.

Mielestäni Kreikan eteen pitääkin nähdä hieman vaivaa. Kansainvälinen lentokenttä saarella tietää yleensä huonoa. Ero Alonissoksen ja Skiathoksen välillä oli kuin yöllä ja päivällä. Ja kaksi tuntia lautalla. Jälkimmäisestä näkyi tarve miellyttää turisteja. Kansainvälinen lentokenttä palvelee kävelyetäisyydellä saaren pääkaupungista. Paikallisbussi vie palvelurannoille. Voit nauttia Mamma Mia -vohveleita aamulla ja Mamma Mia -jäätelöä helteen helpotukseksi. Lounastarjouksia kaksi yhden hinnalla - ai miten niin olet yksin ja et juo alkoholia? Noo kaikkea ei tarvitse syödä. Ja ABBA-lyriikkatatuoinnit myös alennuksella, lähtöhinta vain tuntematon. Miltä kuulostaisi ABBA sing-a-long -ilta kansainvälisessä ravintolassa? Vaihtoehtoisesti illalla voi mennä katsomaan Mamma Mian ulkoilmateatteriin. Minua kun ei tällä lomalla kiinnostanut yksikään Mamma Mia tai Pappa Pia. Halusin vain olla rauhassa.

Älkää käsittäkö väärin, Skiathos ei ollut mikään kamala kokemus. Mitään ikävää ei sattunut, vesi oli märkää, aurinko paistoi. Saari ei vaan ollut minulle, yksinmatkaavalle ei-eläkeikäiselle rauhaa arvostavalle naiselle. On vaikea sanoa, milloin lomakohteesta tulee tuote ja hiljaisesta luonnonkauniista rannasta lomakeskuksen yksityisomaisuutta.

Yhä useampi saari näyttää nyt valinneen nopean matkailutuoton pitkän kulttuuriperinnön vaalimisen sijaan. Autenttisuus paketoidaan valmiiksi ja myydään niille, jotka eivät ole tulleet pysähtymään vaan kokemaan. Tavernojen käsinkirjoitetut päivän menut korvataan burratan ja samppanjan tähdittämällä ruokalistalla. Jokaisen saaren pitäisi jollain tavalla olla seuraava Santorini, seuraava Mykonos, seuraava Jokin.

Mutta Kreikka ei ole konsepti, eikä saaristo showroom.

Kreikassa on aina minun silmissäni elänyt vahvasti jokin tietty kasuaali ylpeys omaleimaisuudesta. Siitä, että jokainen saari soittaa vähän eri nuoteilla ja soittimilla. Nyt tuntuu, että osa niistä yrittää virittää itseään samaan harmoniaan, lauluun, joka sattuu juuri nyt soimaan trendikanavilla. Halutaan luoda yleiskreikkalaista fiilistä. Ehkä jopa yleiseurooppalaista. Ymmärrän kyllä, että matkailu tuo elinkeinoja. Mutta pelkään, että jos kaikki alkaa näyttää samalta, katoaa lopulta se, mitä tulimme alunperin katsomaan. Se, mitä ei oikein voi nimetä, mutta jonka tunnistaa siitä, ettei hetki tunnu lavastetulta.

Minua ei häiritse se, että saaret muuttuvat. Enemmänkin se, että ne muuttuvat toistensa kaltaiseksi. Että kaikki se omintakeinen ensin pehmenee, sitten häviää. Että ne pienet, kömpelöhköt ja paikalliset valinnat jäävät jalkoihin, kun euro summer is for everyone! Mutta lopulta yhä isommalla budjetilla, yhä harvemmalle.

Ja kaikessa tässä on vaarana, että Kreikka lakkaa olemasta paikka, johon saavutaan uteliaana. Ja alkaa muistuttamaan kulissia, jonne tullaan vahvistamaan jotakin jo valmiiksi päätettyä. En usko, että kaikki saaret haluavat olla Mykonos. Uskon, että vielä on niitä toisenlaisia saaria. Joilla päivää rytmittää satamaan saapuva kalastusalus. Vesiä ilman suppilautoja, rantoja ilman koreografioita.

Ehkä juuri siksi minäkin palaan vuosi toisensa jälkeen: muistuttaakseni itseäni, että lomassa ei tarvitse olla mitään erityistä. Että hiljaisuus voi olla elämys. Ja että kun ei odota spektaakkelia, tyytyy ja pitää siitä, mitä saa.

Näytän kehoni

Ostin toukokuussa uudet rintsikat. Sellaiset Marlies Dekkers -tyyliset, mustat. Voin nyt pitää silkkialusmekkoani slip on -mekkona, kun koristeremmit pilkottavat kivasti kaula-aukosta. Paljastelu ei kuitenkaan ole minulle luontevaa, olen mielummin rehellisesti alasti, kuin paljastelisin vaikka keskivartaloani. Näillä rinnoilla vaan jokainen kaula-aukko tahdotaan pistää kategoriaan mauton.

Olen huomannut, että sana rohkea määrittelee pukeutumistani silloin, kun pukeudun niukemmin. Vaikka siihen slip on -mekkoon, jossa käsivarteni eivät juuri anteeksipyytele. Tai käytän bleiseriä mekkona, hakien kuitenkin lisärohkeutta pitsihaalarista ja näkymättömiin jäävästä hameesta. Tai istun rannalla ja annan ruhoni levätä juuri niin levollisesti kuin mahdollista. Ohhoh, oletpas rohkea...

Mitä tuolla lauseella edes tarkoitetaan? Että minun ei pitäisi? Että kroppani on jotain, jota kuuluisi piilotella, ellei minulla ole erityistä syytä astua esiin?

Joskus tuntuu, että ylipainoinen keho ei saa vain olla olemassa, vaan sen täytyy joko pyytää anteeksi tai toimia inspiraationa. Saan olla näkyvä, jos teen sen esimerkillisesti. Jos rakastan itseäni oikealla tavalla. Saan näkyä, jos tuon itseäni esille nöyränä, mutta miellyttävänä.

Vaan kun en osaa. En halua olla rohkea joka ikinen kerta, kun pukeudun sään mukaan tai kehoani kuunnellen. Haluan olla ihan tavallinen, ettei minun olemassaoloani tarvitsisi puolustella. Kehopositiivisuus ei ole minulle mitään larppia tai tarkkaan hiottua koreografiaa. Se on arkea, jossa kehon ei haluaisi olevan jatkuvasti keskiössä.

On päiviä, jolloin hyväksyn itseni lempeästi. On päiviä, jolloin peilikuva ei herätä mitään tunteita. Molemmat ovat helpotuksia.

En jaksaisi enää luoda itselleni agendaa rohkeudesta jokikinen aamu. Haluan luoda vain hiljaisen tasaista tietä kohti tilaa, jossa kehoni saa olla niin kuin se on. Ei jalustoja, ei selityksiä. Suurin muutos lienee siinä, että uskallan hyvästellä muutoksen tarpeen, ja hypätä itse muutoksen aaltoihin. Sellaisena, kuin ne myllertävät minun henkilökohtaisessa valtameressäni.

Kukaan ei odota sinulta mitään neljältä iltapäivästä

Kello on 16:03, ja maailma on lakannut vaatimasta. Mikään ei ole auki. Ei kahvilat, ei kioski, ei edes naapureiden ovet. Aurinko painaa maisemaa kasaan. Kaikki mahdolliset ikkunaluukut on vedetty kiinni. Aukiolla tuolit nojaavat pöytää vasten väsyneinä. Ilmassa väreilee lämmin toteamus: nyt ei tapahdu mitään.

Tämä on siesta. Ei sellaisena kuin suomalainen sen kuvittelee, ei mikään kontrolloitu lepohetki raittiissa huoneessa pellavalakanoissa kierien. Tämä on enemmänkin kevyt olankohautus keskellä päivää. Se, ettei tarvitse. Ei vastata puhelimeen, ei suorittaa. Ei selittää. Istun pimeässä huoneessani bergamottimikseriä siemaillen. Makeutusaine jää huulille. Kukaan ei odota minun olevan hyödyllinen, en edes minä itse.

Tämä päivän lepohetki on yhä vahvasti osa arkea täällä Kreikan maaseudulla. Ehkä noin kello 14-18 koko kylä suljetaan. Lasketaan kaihtimet ja hiljennytään. Ei vain levon vuoksi, vaan osana sosiaalista rytmiä, jossa kuumuus antaa luvan pysähtyä. Päivä jatkuu vasta illan viiletessä, kun elämä siirtyy uudelleen ulos. Täällä eletään kahdessa vuorossa.

On lohdullista saada olla päivän kuumimpana hetkenä hiljaa, osana tapettia, lakanaa tai lattiaa. Täällä keskeneräisyys ei ole ongelma, vaan oletus. Ilmasto selittää paljon; keskipäivän kuumuus voi olla niin lamauttava ja tukahduttava, että järkevintä ja inhimillisintä on yksinkertaisesti pysähtyä. Siesta on eräänlainen kulttuurillinen lausuma: o άνθρωπος δεν είναι μηχανή. Ihminen ei ole kone.

Kontrasti on silmiinpistävä, jos saapuu paikan päälle pohjoisesta suoritusyhteiskunnasta. Päivän tehokkain tunti osuu meillä usein sinne siestan alkuhetkille. Kreikkalaisessa siestassa ei vaikuta olevan ulospäin mitään hyödyllistä. Se ei tuota, ei esitä eikä etene. Se tuntuu juuri siksi niin radikaalilta, niin lempeältä. Se muistuttaa, että ihmisellä on oikeus olla väsynyt keskellä päivää, eikä lepo tarvitse erityistä ansaitsemista. Se vain kuuluu asiaan.

Aika kulkee Ateenassa

Olen taas parin viikon ajan totutellut Ateenan arkeen, vain jättääkseni sen pian taakseni. Paljon on muuttunut vuodessa!

Keskusta-alue on yhä vähemmän aluetta, jolla haluan viettää aikaani. Turistit hyppivät silmille, ja liian moni käyttäytyy kuin olisi Euroopan omistaja. Turistit tukkivat kadut, vajaa kolmen kilometrin matka kotoa Syntagmalle kestää puoli tuntia, puolentoista kilometrin matka Syntagmalta valloittamalleni kirjastolle sen samaisen puoli tuntia. Tämä selittyy ennemmin tungoksella kaduilla kuin millään ylämäillä. En yhtään ihmettele paikallisten turistivihaa, mutta joudun siitä välillisesti kärsimään. Minua on pyydetty poistumaan baarista henkilökunnan toimesta koska "turist katastrof". Minulta on estetty pääsy ruuhkabussiin, koska kreikkalaiset etusijalla. Vaikka puhuisin virheetöntä kreikkaa, ulkonäköni vuoksi olen aina kategorisoitu turistiksi. Ja kreikkanihan ei muuta ole kuin yhtä virhettä.

Keskustan näivettyminen turistien temmellyskentäksi näkyy sitten lähiöiden piristymisenä. Oma lähiravintolani on nykyisin joku protohipstereiden tukikohta. Paljon uutta ja idealististakin avataan ihan kotikulmille. Arki on silti Ateenan mittapuulla vielä hiljaista ja rauhallista. Nukkumalähiö.

Enää ei voi luottaa siihen, että kaikki pysyy ennallaan. Käyttämäni bussilinja operoidaan nykyään sähköbussilla. Lähiöni laiki on muuttanut sijaintia, eli pääsin nauttimaan sen hedelmistä ja vihanneksista vain kerran Ateenapätkäni aikana. Tutut myyjät eivät olleet enää omassa kadunkulmassa vastassa. Ei täällä saa alkaa mitään valikoimaan, tässä on valmiiksi rasiaan pakattuja tomaatteja. Ja sipuleita, miten niin kaksi kappaletta eikä kaksi kiloa? Luomumunat nyt 50 senttiä kappale, ei sentään missään jenkkilukemissa vielä eletä. Enemmän kuin hintoja ikävöin vanhan tutun munanmyyjän tarinoita.

Big Mac -indeksin sijaan minulla on kreikkalainen salaatti -indeksi. Vuonna 2021 se oli seitsemän euroa. Nyt kymmenen. Jos horiatiki maksaa jossain paikassa yli kymmenen euroa, siinä on oltava jotakin hämärää. Uusia paikkoja avatessa on selkeästi mietitty visuaalisuutta ja somekontenttipotentiaalia. Perikreikkalainen paperipöytäliina ei olekaan enää standardi. Ateenasta on kyllä vaikea saada huonoa ruokaa, turistiravintoloistakaan. Mutta näissä ei yleensä hinta-laatu -suhde sitten kohtaa. Vaikka emme puolisoni kanssa kumpikaan käytä alkoholia, illalliseen menee viisikymppinen. Vielä vuosi sitten kolmellakympillä pystyi syömään hyvin. Ja toisaalta, viini ravintoloissa on taas naurettavan halpaa.

Ylipäätään ruuan hinta on noussut vuoden aikana järkyttävästi. Tavallaan mun on turha valittaa hinnoista Suomen hintatasoon tottuneena, mutta mietin usein miten paikalliset selviävät. Teen yleensä ruuan kotona, koska haluan syödä terveellisesti. Suosin lähiruokaa, vihannestorin ja kauppahallin antimia. Halvemmalla kuitenkin pääsisi syömällä ulkona (niissä lähiöravintoloissa!), ainakin jakamalla tilauksen jonkun kanssa. Yksin ravintolassa on vähän kökköä syödä sitä yhtä-kahta annosta. Vakiotilaukseni on marinoidut sardellit ja horta, villivihannekset. Toisaalta rakastan kreikkalaista konseptia lopun ruuan pakkaamisesta paketoon. En ole vielä käynyt paikassa, jossa ylijäämäruuan mukaanpyytämistä olisi oudoksuttu. Olen närppinyt nyt neljä päivää viime ravintolafiestan jämiä.

Kreikassa uskalletaan yrittää, eikä täällä mietitä liikaa yritystoiminnan kannattavuutta kun lähdetään kokeilemaan. Voisiko kukkakaupan ja kampaamon yhdistelmä olla toimiva? Kuinka monta käytettyjen kirjojen kauppaa voi mahduttaa yhdelle kadulle kilometrin pätkälle? Uudet ravintolat varsinkin ytimessä tuppaavat sitten menemään nykyään visuaalisuus, elämyshakuisuus ja instagrammattavuus edellä. Yksi suosikeistani etelä-Psirrissä oli Google-arvostelujen mukaan lähtöni jälkeen ensin muuttanut konseptiaan aamiaispaikaksi, sitten päätynyt isomman ja kliinisemmän naapuriravintolan nielaisemaksi. Toisaalta Ateena on kaupallistunut aivan järkyttävästi, toisaalta kaupallisuuden oppikirjaa ei lueta niin kirjaimellisesti. Perikreikkalaiseen tapaan.

Ateena trendaa. Athens is the new Berlin, bongasin jo ensimmäisellä Ateenan reissullani jostakin graffitista. Kuulemma taiteilijakollektiivit pakenivat Berliinistä Ateenaan joitakin vuosia sitten Berliinin hintatason noustua. Hylättyihin rakennuksiin perustetaan enemmän tai vähemmän luvallisia kulttuurikeskuksia. Onhan täällä nyt luovaa pöhinää! Nyt massat haluavat tulla todistamaan tämän itse ja edesauttamaan hintatason nousua, muun turistimeiningin lomassa. Olympos Zeun temppelillekin on nykyään jonoa, sehän on arkeologisena alueena varsin kökkö ja helposti havainnoitavissa alueen ulkopuolelta. Suhtaudun vähän huvittuneensekaisesti niihin, jotka hehkuttavat Ateenan lomaansa uima-altaan ääreltä. Majoittuen koko ajan jossakin Glyfadassa tai Voulassa, käymättä missään kaupunkialueella. Sama kuin hehkuttaisin Helsingin lomaani viettäen koko ajan Sipoossa.