Farväl

Mulla on tapana lähteä Helsinkiin joskus kummallisiinkin aikoihin - kuten tänään liian aikaisella aamujunalla. Ensinnäkin siksi, koska mä en olisi kestänyt Teemu Selänteen viimeistä NHL-peliä yksin, toiseksi sain sumplittua itselleni hierojan. Jouduin katsomaan junassa yhden, erittäin pätkivän erän. Koko Suomen kattavaa 3G-verkkoa odotellessa!

Mähän en uskonut lämmintä säätä tulevan koskaan, en ennen kuin sen näkisin. Tänään sitten näin ja koin, aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta, tyypillinen helsinkiläistuuli loisti poissaolollaan ja saatoin vihdoinkin avata kotimaan ballerinakauden. Ja koska ilma oli kuin morsian ruhtinatar Gracen häissä, päätettiin Lotan kanssa vallata terassi. Suunnattiin siitä vielä illan hämärtyessä Vapianoon syömään, koska auringon alla istuskellessa tulee helposti nälkä. Ainakin mulle!

Pieni usko ihmisyyteen palasi jälleen tänään. Elielinaukiolla korjattiin Ravintolapäivän jälkiä pois, ja kojunpitäjä antoi pyörän ja kymmenen kassin yhdistelmällä ohimatelevalle pullonkerääjämummolle ylijäänyttä ruokaa. Itkuherkkänä mulla nousi tippa silmään. Maailmassa on vielä hyväntahtoisuuttakin jäljellä, piilossa, ajoittain esiinpuskevana, jossakin.

Vappuviikko

Nää arkipostaukset ovat jääneet mulla taas vähän vähemmälle. Vaikka tämäkin viikko on ollut kohtuullisen tapahtumatäyteistä, jonka seurauksena postaukset lähentelevät kilometrimittoja. Kännykkäpostailu on jotain todella rasittavaa, ehkä mun pitäisi taas opetella raahaamaan läppäriä mukanani joka paikkaan, jotta bloggaaminen ei kärsisi. Katsaus aikavälille keskiviikko-sunnuntai.

Vappujuhlinta alkoi tätini hääpäiväkahvituksilla ja vapun ainoilla munkeilla. En ymmärrä, miten multa meinaa aina jäädä sesonkileivonnaiset syömättä, tippaleipiäkään en ole syönyt vuosikausiin. Ehkä leivokset eivät ole mun juttu.

Vartin pikashoppailut Helsingissä ennen kauppojen kiinnimenoa. Ostin vain kiireessä sovittamatta mustan topin ja kuvissa näkyvän raidallisen mekon, joka vaatii jonkinasteista fiksausta ennen käyttöönottoa. Löysin myös Zarasta maailman kivoimmat mustat mantelikärkiset sisäsyrjältä avoimet avokkaat, mutta niistä ei yllättäen ollut mun kokoa. Korvauksena kenkämenetykselle ostin Stockalta Diorin kevätkokoelman liian sievän luomivärin. Vain reilu kolme kuukautta myöhempään kuin mitä suunnittelin. Sarjassamme en raaski käyttää ikinä.

Mun vappu kului siis Helsingissä ja rauhallisissa merkeissä. Kävin aattoiltana katsomassa lakitettua Havis Amandaa ja kävelemässä eteläisessä kantakaupungissa. Tähtitorninmäellä oli ehkä kymmenen ihmistä, ja Kaivopuistossa kanssajuhlijat vaikuttivat vähintään viisi vuotta nuoremmilta. Olin todella kuiva vapunviettäjä, en edes pukeutunut mihinkään jännittävään, vaikka mulla on aiemmin sellainen ollutkin tapana. Loppuilta menikin On the Rocksissa jonkun Led Zeppelin-tribuuttibändin tahdissa.

Vappupäivänä mentiin Leenan ja Johannan kanssa ex tempore katsomaan Teuvoa  Ovetskinia  Orlovia Suomi-Venäjä-peliä Jaffalle. Kyseessä oli myös mun henkilökohtainen maajoukkuedebyytti, sinänsä sääli, että sen piti tapahtua tällaisessa merkityksettömässä turnauksessa. Yrityksistä huolimatta mä en saanut itseäni viritettyä kiekkokatselutunnelmaan, ja istuin koko ottelun poikkeuksellisen hiljaa. Ja sivumennen sanoen, eilen julkaistu MM-kisojen rosteri vahvisti, että tänä keväänä tunteella suhtaudutaan vain NHL-pleijareihin.

Perjantai ja lauantai vietettiin Itämerellä risteillen kaudenpäätöshengessä. Muistin jälleen vähän kantapään kautta miksi risteily on mulle niin harvinaista herkkua. Kun vesiselvänä (plus yksi lasten drinkki) katsoi vierestä sitä meininkiä, meinasi pikkaisen hirvittää. Onneksi vain pikkaisen, olihan mulla hauskaa tanssilattialla, ulkokannella, hissien kanssa tapellessa ja kuuden lautasellisen illallisbuffetissa. Maihin en kerennyt ja laivaltakaan ei tullut tuliaisiksi muuta kuin kurkkukipu. Amatööritouhua.

Lauantai-iltapäivällä Länsisatamaan saapuessa ajatus kotiinpaluusta ja kaiken loppumisesta tuntui erittäin surulliselta. Niinpä päätettiin parin minuutin harkinta-ajalla lähteä rautatieaseman sijaan takseilemaan Myllypuroon ja katsomaan JFC:n peliä. Ja siitä Leenalaan jatkoille. Koska mä olen nainen, vietin koko illan keittiössä. Ja omaan kotiin palaaminen oli edessä vasta sunnuntaina, myöhäisen salaattiaamiaisen ja Suomi-Tsekkipelin jälkeen.

I fell in love at the seaside

The Kooks - Seaside

Vaikka tänään ei ole mikään throwback thursday, haluan palailla ajassa vähän taaksepäin. Mun Itävaltasisko (ilman biologista yhteyttä) ja -kaveri kävivät viikko sitten parin päivän visiitillä Helsingissä. Mun tehtävänä oli toimia turistioppaana, joka oli yllättävän hankala haaste. En mä osaa katsella Helsinkiä turistinäkökulmasta. Sisko onneksi tiesi itse haluavansa Lintsin Sea Lifeen, jossa käytiin sunnuntaipäivän aikana kahdesti - aamupäivällä ja ennen sulkemista. Mikäs siinä jos tykkää kaloista.

Oon muuten aina todella onnistuneen näköinen valokuvissa, varsinkin toisten ottamissa. Tukkakin oli aamulla ihan kiva, mutta Helsingissä tuulee käytännössä aina. Turistiurpoilu oli hyvää harjoitusta ja tuntumanhakemista mun Rooman reissua varten, siellä joutuisi kuitenkin suunnistamaan ja kipittelemään. Koska mun aikataulumuisti on hyvä kävellen näkee paikkoja paljon paremmin, päädyttiin marssimaan Kansallisoopperalta Töölönlahden kautta ylös Linnanmäelle.

Koska haluttiin hoitaa safkaaminen halvalla, mentiin Vapianoon. Mä en henkilökohtaisesti oikein tykkää konseptista, jossa ruuan joutuu metsästämään itse, vaan nautin siitä pöytääntarjoilusta. Mutta vaihtelu on hyvästä toisinaan. Mä valmistauduin Italianmatkaan pitsalla. Sisko otti samaa ruokaa, koska me molemmat rakastetaan rucolaa, ja tossa sitä oli ihan reippaasti.

Ja koska mun turistioppaan taidot on hyvin rajalliset, päätin viedä tytöt mun lempipaikkaan Helsingissä. Lahdenpoukamaan lounais-Suomenlinnassa. Yksi mun legendaarisista lausahduksista Itävallassa oli, että rakastaisin tätä maata vähän enemmän, jos joku vain siirtäisi sen meren rannalle. Moni itävaltalainenkin on samalla linjalla. Viihdyttiin useampi tunti merelle tuijottaen ja jutellen. Olin iloisesti yllättynyt, että mun saksan puhetaito ei ole haihtunut minnekään noin vuoden puhumattomuuden jälkeen. Ikävä paikallisia ja maata kohtaan ei lievittynyt yhtään, päin vastoin. Nyt se on mun vuoro lähteä Itävaltaan.

Aamukahvilla

Mulla oli keskiviikkona menoa Helsingissä. Koska päivä oli kaunis, kirkas ja aurinkoinen, päätettiin ex tempore-henkisesti Leenan kanssa juoda aamukahvit torilla ennen mun varsinaista tapaamista. Olin omasta mielestä vielä ihan nätti, kun astuin junasta ulos. Sitten jäätävä helsinkiläinen merituuli puhalsi mut takaisin maanpinnalle, sotkien hiukset tuhannen sutturalle ylimennessään.

Julian kanssa ei olla ehditty treffailemaan pitkään aikaan, joten otettiin keskiviikkona vahinko takaisin. Mä olin etukäteen jo päättänyt, etten tarvitse Hulluilta päiviltä yhtikäs mitään, mutta jouduin kyseisen sirkuksen sivullisuhriksi Julian metsästäessä mausteita. Päätös myös piti, mä en kulkenut eilen pitkin Helsingin katuja keltainen muovikassi kädessäni.

Syö Helsinki-hengessä mentiin syömään hampparit takavuosien suosikkipaikkaamme Rymy-Eetuun. Ravintola oli onneksi käytännössä tyhjillään, meidän pääpuheenaiheemme oli parasitologia, joka saattaa karkottaa herkimmiltä ruokahalut. Ja koska mulla oli edessä änäriyö, eikä ehditty puhua ruokailun ohella kylliksi, mentiin Foorumin Väinöön kahville. Sieltä saa erittäin asiallisen kokoisen kupin kahvia.

Torstaipäivän puolelle venähtäneen aamukahvireissun kohokohta oli kuitenkin mun kohtaamani elämäni ensimmäinen elävä siili Kumpulassa. Mä olen aiemmin nähnyt luonnossa vain auton yliajamia ex-siilejä, ja olen aina ihan innoissani, kun näen onnellisen villieläimen lähietäisyydeltä, oli se sitten mikä pupu tai sammakko tahansa.

Jokainen maailman Chicago Blackhawks-fani taitaa olla muuten mulle kiitoksen velkaa. Olin äärimmäisen väsynyt pelin junnatessa jatkoajalla, ja totesin ääneen: "tästä hyökkäyksestä saa luvan tulla maali." Ja niinhän siitä tulikin, Sharpin epäonnistunut laukaus nousi torjunnasta kerrassaan merkillisesti ylöspäin, josta maalivahti itse ilmasta tökkäsi kiekon maaliin. Mulle suositeltiin uutta uraa manaajana.

GLO

Mä en koskaan voita mitään. Siksi en myöskään ikinä osallistu mihinkään kilpailuihin, joissa voin mahdollisesti valikoitua 315000 ihmisen joukosta jonkun kivan pikku jutun voittajaksi. Maksaa liikaa vaivaa kirjoittaa yhteystietoja, saati jos pitää olla vielä jotain mieltä ja valita yksi joku useista vaihtoehdoista. Yleisen kilpailuvälttelyni tiedostavana meinasin pudota takapuolelleni muutama kuukausi sitten saadessani keskellä liikennekaaosta puhelun. Olin osallistunut johonkin ja voittanut jotakin, en vain kuullut, että mitä. Soittanut nainen varmisti, että onko osoitetietoni oikein voidakseen laittaa palkinnon sitten postissa. Mä olin kuin puulla päähän lyöty ja etsin kuumeisesti kalenteria, katsoakseni olisiko kyseinen päivä esimerkiksi ruotsalaisten aprillipäivä. Enhän mä harrasta kilpailuja.

Yllättyneisyys jatkui kun postilaatikosta tipahti lahjakortti GLO Hotel Kluuvin kahden hengen viikonloppuyölle sisältäen keittiömestarin illallisen. Ihan oikea palkinto! Googlettelu paljasti, että olin sitten alitajuisesti osallistunut Chambord-liköörikilpailuun (en ole edes maistanut), ilman mitään muistikuvia tapahtuneesta. Ei haittaa yhtään, tällainen palkinto on kuin mua ajatellen keksitty. Mukaani otin tietenkin Johannan, joka rakastaa yhtä pyyteettömästi ruokaa kuin minä.

Saatiin avainkortit käteen (joiden toimintaperiaate oli kovaa ja voimalla, jota mä en ihan kauhean nopeasti sisäistänyt), ja marssimme huonetta kohti elämänmakuisten mustavalkokuvien näyttäessä tietä. Sisään päästyämme sitten haukottiin henkeä, vakoiltiin naapuritalon toimistoja, petyttiin, kun tyynyltä ei löytynyt karkkia, valmistauduttiin illallista varten ja juotiin tietenkin minibaari tyhjäksi.

Illallisella hotellin yhteydessä sijaitsevassa Glogatan 4:ssä mä vain ihastelin kaikkea. Alkaen leipäpalojen ja voin asettelutyylistä koristepöllöjen ja viinipullon ranskankielisen (josta ymmärsin melkein joka sanan!) värssyn kautta Iittalan kauniinsiroihin aterimiin, joiden nimeä en tiedä, mutta joita aion ehdottomasti pyytää joululahjaksi. Asiakaspalvelu oli huippuluokkaa, oma hovimestari kertoi tarkkaan mitä, millä ja mistä tulemme syömään ja juomaan. Muutenkin kuin "lihaa, nautaa, kastikkeella."

Alkuruoka paras ruoka. Meillä oli ankkaa rillette ja 63-asteinen muna, jonka lämpötilasta käytiin kunnon sotaa illan aikana. En ole varmaan koskaan syönyt mitään noin hyvää, muistan vieläkin rapean lihan maun suussani.

Pääruokana lohikyljys lämpimällä jokirapusalaatilla. Jokiravut hämmensivät mua hivenen, nehän maistuivat mereltä puhtaimmillaan. Ateriaan sisältyi mun suurinta ruoka-antipatiaa eli perunaa, joka yleensä maistuu vain ranskalaisina tai joskus harvoin muussina. Nyt söin pottuja hyvin mielin.

Jälkiruualle Johanna halusi repäistä ja tilasi viskin. Mä en juo viskiä, mutta en halunnut olla tippaakaan vähemmän repäisevä, joten tilasin liköörin. En mä kyllä juuri tykkää likööreistäkään, mutta toi oli jotain todella hyvää. Itse jälkiruoka oli valkosuklaajäätelöä ja mustikkakaurapaistosta, joka maistui siltä, miltä jokaisen mummolan jälkkäripöydässä pitäisi maistua. Minun mummolassani ei koskaan ollut tarjota mitään vastaavaa.

Ruoka oli mielettömän hyvää. Puhdasta ja yksinkertaista olematta tylsää. Skandinaavista olematta tuttu ja turvallinen. Mä haluan tulla syömään uudestaan. Ja kyseessähän oli vain hotelliravintola.

Meidän matka jatkui kohti yötä, josta aamulla kylvyn kautta nukkumaan. Herättiin mallikkaasti aamupalalle, joka ilahdutti monipuolisuudellaan. Uloskirjautuessa lievästi harmitti, että tämä oli vain yhden yön juttu. Mä olisin viihtynyt pidempäänkin.

Oi kaunis kotikaupunki!

Ruger Hauer - Täällä

Mulla on ollut varsinainen Helsinkiviikko. Mikäs tässä, Helsinki on sellainen kaupunki jossa ei voi kuin viihtyä. Uusia paikkoja ja ihmisiä, pahaa ja loistavaa ruokaa, valehtelematta ainakin 300 kilometriä julkisessa liikenteessä sekä hyvää ja huonoa säätä. Varautukaa valovuoden pituiseen tekstiin ja kuvatulvaan!

Maanantaina käytiin dädin ja pikkuveljen kanssa Suomenlinnassa. Olen viimeeksi ollut kyseisen linnoituksen alueella ehkä kymmenen vuotta sitten, katsomassa kesäteatterissa Veljeni Leijonamieltä. Muistan kyseisestä showsta vain tosi feikin, savuavan Katla-lohikäärmeen ja jonkun örkkömönkijän, joka laskeutui köydellä alas linnanvallia pitkin näyttämölle, nappasi joltakulta yleisöstä jaffapullon ja kaatoi siitä limpparia suuhunsa. En ole vieläkään ihan varma, oliko se sovittu juttu.

Aloitettiin Suomenlinnakierros turvallisesti Panimosta. Join panimon omaa bitteriä, olutta, joka legendan mukaan kasvattaa sotilaiden taistelutahtoa. Mene ja tiedä, mutta hyvää oli! Suunnattiin tunneleiden kautta kohti museosukellusvene Vesikkoa, mä tyydyin juoksemaan lokkeja pakoon miesten tutustuessa kyseiseen paattiin.

Ruokapaikkoihin oli todella vaikea löytää, ihan seikkailunhalusta mä halusin saaren eteläkärkeen viikinkihenkiseltä kalskahtavaan Valhalla-ravintolaan. Perille päästyämme en kuitenkaan saanut tahtoani läpi, ja mut päätettiin raahata viereiseen pizzeriaan. Enpä ole koskaan saanut hinta-laatusuhteeltaan yhtä huonoa pizzaa. Täytekombinaatiotkin olivat ihan ihmeellisiä, eikä siellä saanut edes vaihtaa täytteitä. Hyvin mielenkiintoinen käytäntö, jätti todella pahan maun suuhun. Sentään merimaisemat olivat kauniita!

Keskiviikkona tie (rauta-sellainen) vei uudestaan pääkaupunkiin, tällä kertaa viettämään kauden ulkopuolista kuukausittaista laatuaikaa Leenan kanssa. Yllättäen mentiin Alkon (tämähän on pelkkää ryyppäämistä käsittelevä blogi!!) ja Kampin kautta Suomenlinnaan pikniklounaalle. Aurinkokin se näytti kivasti paistavan, vaan tihku iski päälle heti kun päästiin mukavaan laiturikulmaan.

Ihan kuin ei oltais syöty riittävästi, mentiin Suokin jälkeen jäätelölle, ja siitä parin mutkan kautta Mäkkäriin sheikkailemaan. Ihan oikeasti, mikä keksintö toi elmacomaustepussi on? Mä olin ostanut julkisiin päivälipun, joten ajettiin legendaarinen 3BT-ratikkakierros, kun se on vielä joitakin päiviä saatavilla. Saimme näin tietenkin paljon Eiran ja Eläintarhan alueista irti. Illasta käytiin katsomassa JFC:n peli Töölössä, jonka jälkeen keksin suorittaa taitavan itseteurastuksen stadionin pihalla. Siitä sitten Haartmanin ompeluseuratapaamisen kautta baariin.

Torstaiaamuna satoi kaatamalla, ja mun mieliala oli mustempi kuin Mörön makuuhuone. Litra kahvia, spora-ajelu, esiintuleva aurinko ja Leenan ja Annikan seura onneksi muutti fiiliksen hyväksi. Istuttiin Arabianrannassa, ja mä pääsin harrastamaan kaivattua lähikontaktia meren kanssa. Keskiviikkoillan itsetuhoisuuteni vuoksi en valitettavasti voinut uida, mutta kahlasin sen verran mitä leväisät pohjakivet ja oma tasapaino antoivat myöten.

Myös Iia ja Lotta löysivät paikalle, ja suunnattiin parin mutkan ja rappioromanttisten tasankojen kautta Santtikseen syömään. En tajua kuka jaksaa syödä siellä annoksensa kokonaan, mulla oli tapponälkä ja syön muutenkin valtavia määriä, mutta jouduin jättämään närppeitä. Siitä vyöryin sitten Ellun luokse Puistolaan yöksi vanhoja juttuja muistelemaan.

Ikään kuin seitsemän tikin aiheuttama tuska ei olisi riittänyt, sain viime viikolla sumplittua itselleni tatuointiajan Liskogalleriaan, ja kävin ottamassa tokan leimani. Kuvaa siitä ei ainakaan toistaiseksi ole tulossa suhteellisen intiimin paikan takia. Mä oon jonkin aikaa puskaradioiden kautta etsinyt Suomesta luottotatuoijaa, joka pystyisi realisoimaan mun visiot, mua kun ei ole piirustustaidolla siunattu. Olen tosi tyytyväinen lopputulokseen, en voi muuta kuin suositella Hannea. Juotiin Iian kanssa kahvia, jonka jälkeen pari kaveria kävi näyttämässä mulle Salkkarikadun, ja muita tuikitärkeitä nähtävyyksiä.

Illasta takaisin Puistolaan, teiniviskin avulla nukuin kuin enkeli. Pitää varmaan itsekin ostaa unilääkkeeksi, vaikka se on pahaa, maistuu nuotiolle ja kynsilakan poistoaineelle. Hyvänmakuiset lääkkeet maistuvat hyvältä, mutta eivät tehoa.