Kuningas Matti

Mulla on aina ollut tapana haistattaa piut paut näille kaikille jääkiekon syksyisille maajoukkuekaljahöntsille. Ja kuten niin monesti aiemminkin on käynyt, löysin itseni eilen telkkarin äärestä katsomasta Venäjä-Suomi-ottelua. Jätän syvemmät matsianalyysit kertomatta, mutta sen sijaan kerron, että lähipäivinä julkaistu Suomen jääkiekkomaajoukkueen olympiapaita on ihan hirveän ruma. Rumempi, kuin Minnesota Wildin pelipaidat, ja se on jo paljon se.

Tällä kertaa matsisafkana kylmäsavulohi-raejuusto-porkkanaraastewrappia. Kuulostaa kummalta mutta maistui yllättävän hyvältä! Yleensä mä säästän limpparit krapulajuomiksi, mutta saa kai sitä joskus repäistä?

Toi Pentikin poro oli niin kaunis, etten voinut jättää sitä tiistaina ostamatta. Mä ristin sen Matiksi, erityisen kivoilla esineillä on mun mielestä täysi oikeus omistaa nimi. Matti on täydellinen nimi porokuninkaalle!


Mun sulkahame on maailman kivoin! Voi kun vaan joku keksisi paksut mutta huomaamattomat ihonväriset sukkahousut, niin tuota tarkenisi ulkoiluttaa... Tavalliset 20-denieriset kun antavat turhan kylmää kyytiä tähän aikaan vuodesta.

Ostin tänään vähän askartelutarvikkeita, koska aion tehdä tänä vuonna itse joulukortit. Kaikki kimaltava uupuu vielä, kuten inspiraatiokin. Mä en ole harrastanut mitään askarteluun rinnastettavaa ainakaan viiteen vuoteen, joten saattaa olla, että haukkasin jälleen kerran yliluonnollisen suuren palasen kakkua. Ainakin kolmekymmentä korttia pitäisi kuukaudessa taiteilla. Vähintään kahden viikon iltaohjelmat siis lyöty lukkoon.

KÖTTBULLAR OCH PEPPARKAKOR!

Kävin tänään tekemässä täsmäiskun Ikeaan, mukamas ostamaan vain sen tv-tason, minkä kävin reilu kuukausi takaperin esikatsastamassa. No, mikäänhän ei koskaan mene niinkuin suunnitelmissa, ja mukaan tarttui kaikkea muutakin muka niin tarpeellista ja ihanaa.

Ensiksi lihapullia. Viime Ikeareissulla lihapullat jäi kokematta vegaanilupauksen vuoksi, joten tällä kertaa oli pakko päästä syömään ja heti ekana! Jos asuisin pääkaupunkiseudulla, kävisin varmaan kerran viikossa Ikeassa, pelkästään lihapullien takia. Voisi melkein kutsua lempiruuaksi.


Jotenkin vahingossa kärryyn kasaantui muutama kilo kynttilöitä ja tuikkuja, kolme taulua, kulhoja, kynttilänjalkoja, lamppu, laatikoita, joulupalloja ja Kung Erik-henkiset servietit ja tarjotin. Ylilyönti, joskin kohtuullinen. Kulutusjuhla jatkui Juustoportilla, Pentikin tehtaanmyymälässä ja Mäntsälän Alkossa. Olin luvannut Johannalle glögi-illan, ja mun oli tottakai pakko ostaa kaunein löytämäni pullo. Glühwein on puolestaan itävaltalainen perinne, sen aika koittanee myöhemmin.


Koska mä olen hyvin ylpeä ihminen, päätin hoitaa pöydän kasaamisen ihan itse. Ensimmäiseen puoleentoista tuntiin en ollut saanut ensimmäistäkään ruuvia kiinni. Alku aina epätoivoinen, mutta jollakin ihmeen kaupalla homma alkoi skulaamaan, ja onneksi seinää vasten seisoo ihan pöydännäköinen pöytä.

Jossain kokoamisen lomassa ehdin myös leipaista vuoden ensimmäiset piparit, epäkodinhengetärmäisesti pakastetaikinasta. Toi mulle ominainen tuhat rautaa yhtaikaa tulessa-höntsäily saattaa olla osasyy siihen, miksi asioiden valmiiksisaamisessa kestää toisinaan yllättävänkin kauan. Johannan ilmestyttyä paikalle kasaamistahti rivakoitui, ja yhteistyössä saatiin pöytä valmiiksi juuri ennen Salkkareiden alkua. Pääsimme nauttimaan joulukauden avauksesta glögin ja sydänpiparien voimalla. Jos vain tuolle johtoviidakolle keksisi esteettisemmän vaihtoehdon...

Jos joku jäi ihmettelemään postauksen otsikkoa, se on intertekstuaalinen viittaus tähän hassutteluun.

One of those days...

Oranssi lihava kissa nimeltään Karvinen on sanonut monta kertaa vihaavansa maanantaita, mitä erinäisimmistä syistä. Tänään mä allekirjoitan kaikki maailman Karviset täysin, ja loppupelissä ilman pätevää syytä.

Tässä kulunutta vuotta kertaillessa tuntuu, että kuun ensimmäinen maanantai on mun personal perjantai kolmastoista. Lokakuussa oli oksettavan kylmä, mä olin kuumeinen ja jaloistani tunnoton, elokuun eka maanantai puolestani odotin useamman tunnin bussia Orimattilasta Lahteen, joka on liian pitkä aika odotettavaksi kuumana kesäpäivänä, kun mukana ei ole asianmukaista nesteytystä, ja lähimpään kaupantapaiseenkin on ainakin neljän kilometrin matka. Maaliskuussa multa hajosi imuri, ja se on kova paikka vaalealla sisustetussa mustan kissan kodissa. Hassua kuinka moni pieni päivänpilaaja pystyykin syöpymään mieleen ihan kellontarkasti.

Tänään kaikki mahdollinen ja mahdoton onkin mennyt pieleen. Olen itkemällä itkenyt viiden minuutin ajan silkkaa kateuttani. Kävin ruokakaupassa, ja jostain käsittämättömästä syystä unohdin tunnusluvun. Olo oli typerä kuin saunovalla kirahvilla, tollaisten nelinumeroisten arkipäivän numerosarjojen kun kuuluis olla tulinumeroin hakattu hermoratoihin ja selkäytimeen, että ne näppäytyvät automaattisesti vaikka sitten neljän promillen humalassa. Mutta ei, eipä ole vieläkään juolahtanut mieleen, onneksi sain ostokset maksettua. Jonkun Trioteinin kannustava ja henkilökohtainen herjaus kommentti teki kotimatkan entistä kirkkaammaksi. Terkkuja vaan, tiedän, että olet vähintään satunnaislukija.

Kärsivällisyys ei ole mun ominaispiirre. Näyttää pahasti siltä, että äiti saa joululahjaneulomuksensa vasta vuonna 2015. Epäsymmetristen silmukoiden luominen onnistuu kyllä, ja jakaminen neljälle puikolle, mutta sitten alkaa hampaiden kiristys kun työ pitäisi saada suljetuksi jotta pääsisi lisäämään kerroksia. Lisäksi pelkään, että olen peruuttamattomasti manannut ton tietyn lankakerän kyynelilläni (jos jollekin on jäänyt epäselväksi, mä itken paljon) ja kaikilla niillä enemmän ja vähemmän mielikuvituksekkailla kirouksilla, joita olen neulomisharjoitusten lomassa jupissut. En halua, että äitini puettuaan neulelahjansa ylleen esimerkiksi haluaa muuttaa kaivoon the Ringin tyyliin.

Ostin jokin aika sitten värityskirjan, ajatellen sen olevan rentouttavaa puuhaa. Mikäs siinä harkitessa tarkkaan dinosaurusten ja kukkapenkkien väriyhdistelmiä. Sitten dädi kävi kylässä ja meinasi kuolla nauruun. Mun on siirryttävä syvälle kaappivärittäjäksi.

Ainoa ruoka, mitä päätin tänään suostua syömään, on maa-artisokkakeitto. En vihaa mitään kotityötä niin paljon, kuin maa-artisokkien kuorimista. Jokainen, joka on tehnyt tuttavuutta maa-artisokan kanssa tietää, että ne ovat epämuodostuneita ja paksuhkokuorisia, kuin perunan ja inkiväärin lehtolapsia. Kuoriminen on juurikin sellainen puuha, mikä ei sovi kärsimättömälle ihmiselle. Mulla meni puolen kilon kuorimiseen puoli tuntia!

En osaa mitään-päivän kruununa on mahdotonta lukea edes lastenkirjaa ruotsiksi löytämättä joka toiselta sivulta jotain käsittämätöntä sanaa, mikä täytyy käydä tarkastamassa sanakirjasta. Olo tuntuu niin ruotsivammaiselta, huomaa, että sillä kielellä ei juuri ole käyttöä. Parasta siis luovuttaa päivän suhteen, ja siirtyä sohvannurkkaan tällä hetkellä maailman ainoan kivan ruotsalaisen asian kanssa. Maraboun.