On Love Street


The Doors - Love Street
Mä ehdin jo viikonvaihteessa julistaa kevään alkaneeksi, mutta totuus iski vasten kasvoja tänään satamassa hyytävän tuulen muodossa. Tähän kun yhdistää lahtelaiset yksitoista lämpöastetta, tekee mieli haudata ne keväisimmät vaatteet takaisin kaapin syövereihin.

Käytiin satamassa kahvittelemassa kummitädin syntymäpäivien kunniaksi. Kahvila Karirannan parsakaali-fetapiirakka on jotain todella hyvää, syön sitä käytännössä aina kyseisessä kahvilassa käydessäni. Satamassa oli tänään lintuilta, ja havaitsin hyvin, että peruskoulun lintutunneilta ei ole jäänyt paljoa päähän. Vedin linnuntunnistusvisassa tyylipuhtaasti 0/7 oikein, tunnistin kyllä, että kuvissa on joku pöllö, jotain lokkeja ja joku uikku, mutta tarkempi lajimäärittely ontui.


Parsateema jatkui myös kotona, tosin ihan parsa-parsana. Roomanreissun jälkeen olen vain käväissyt nälän tullen ostamassa sitä mitä mieli tekee, varsinainen ruokavarastojen täyttäminen on unohtunut. Tänään ostin kahden euron parsanipun. Tankoparsan kuoriminen, keittäminen ja syöminen antoi mulle henkisesti köyhät ja ennenkaikkea lapsenomaiset Jone Riksusta-fiilikset. Parsan ohella perinteisesti syötävän hollandaisekastikkeenkin yritin ammattilaista konsultoiden tehdä itse. Lopputulos oli kaikkea muuta kuin onnistunut, vähän liian sitruunaista ja vetistä. Seuraavalla kerralla tyydyn kaupan pussisoossiin, mä en ole mikään kastikemestari.


Tänäänkään ei ollut ihan mun naamapäivä (sen ilmestymistä odotellessa), tosin kameran edessä oleminen ei ole ikinä ollut mulle luontevaa. Takki on äidin vanha, 70-luvun puolivälistä. Äidillä on ollut kiva tyyli nuorempana, olen ominut kymmenittäin äidin vanhoja, hyvin kestäneitä vaatteita koko ikäni. Viime vuosina vähän enemmänkin. Ei se niillä kuitenkaan enää mitään tee.


Lahti on rakastuneiden kaupunki.

I fell in love at the seaside


The Kooks - Seaside

Vaikka tänään ei ole mikään throwback thursday, haluan palailla ajassa vähän taaksepäin. Mun Itävaltasisko (ilman biologista yhteyttä) ja -kaveri kävivät viikko sitten parin päivän visiitillä Helsingissä. Mun tehtävänä oli toimia turistioppaana, joka oli yllättävän hankala haaste. En mä osaa katsella Helsinkiä turistinäkökulmasta. Sisko onneksi tiesi itse haluavansa Lintsin Sea Lifeen, jossa käytiin sunnuntaipäivän aikana kahdesti - aamupäivällä ja ennen sulkemista. Mikäs siinä jos tykkää kaloista.

Oon muuten aina todella onnistuneen näköinen valokuvissa, varsinkin toisten ottamissa. Tukkakin oli aamulla ihan kiva, mutta Helsingissä tuulee käytännössä aina. Turistiurpoilu oli hyvää harjoitusta ja tuntumanhakemista mun Rooman reissua varten, siellä joutuisi kuitenkin suunnistamaan ja kipittelemään. Koska mun aikataulumuisti on hyvä kävellen näkee paikkoja paljon paremmin, päädyttiin marssimaan Kansallisoopperalta Töölönlahden kautta ylös Linnanmäelle.


Koska haluttiin hoitaa safkaaminen halvalla, mentiin Vapianoon. Mä en henkilökohtaisesti oikein tykkää konseptista, jossa ruuan joutuu metsästämään itse, vaan nautin siitä pöytääntarjoilusta. Mutta vaihtelu on hyvästä toisinaan. Mä valmistauduin Italianmatkaan pitsalla. Sisko otti samaa ruokaa, koska me molemmat rakastetaan rucolaa, ja tossa sitä oli ihan reippaasti.


Ja koska mun turistioppaan taidot on hyvin rajalliset, päätin viedä tytöt mun lempipaikkaan Helsingissä. Lahdenpoukamaan lounais-Suomenlinnassa. Yksi mun legendaarisista lausahduksista Itävallassa oli, että rakastaisin tätä maata vähän enemmän, jos joku vain siirtäisi sen meren rannalle. Moni itävaltalainenkin on samalla linjalla. Viihdyttiin useampi tunti merelle tuijottaen ja jutellen. Olin iloisesti yllättynyt, että mun saksan puhetaito ei ole haihtunut minnekään noin vuoden puhumattomuuden jälkeen. Ikävä paikallisia ja maata kohtaan ei lievittynyt yhtään, päin vastoin. Nyt se on mun vuoro lähteä Itävaltaan.

When in Rome

Pari kertomusta kohtaamisista roomalaisten kanssa. Vaikka mä olen aiemmin saanut tutustua moniin italialaisiin, laziolaiset ovat mulle vähän vieraampaa rotua. Muutaman päivän katsaus opetti, että paikalliset ovat lähes poikkeuksetta vilpittömän ystävällisiä ja auttamistahtoisia.

Maanantaina Cavourin tuntumassa metrotunnelissa oli sattunut tulipalo, savua levisi pitkän matkan päähän kadulle ja kokonainen kadunkulma oli eristetty. Käveltiin palopaikan ohitse, palomiehiä ja poliisiyksikköjä oli kymmenittäin. Mä jämähdin tuijottamaan jälkisammutustöitä ehkä vähän pidemmäksi aikaa kuin olisi normaalia, koska yksi palomies kipitti mun luokseni taputtelemaan rohkaisevasti olalle ja kertoi, että ei hätää, tilanne hallinnassa eikä palo ole levinnyt, mitään myrkyllistäkään ei ole palanut eikä ole mitään syytä pelätä. Ei mua pelottanut, mutta kiitos tiedosta!


Keskiviikkoiltana käytiin katsomassa auringonlaskua ja maisemia Gianicolo-kukkulalla. Giuseppe Garibaldin aukiolla oli muutamia turistikojuja, ja yhdessä baarin oloisessa myytiin proseccoa kolmella eurolla. Kojusta annettiin lasin kylkeen kaksi kulhoa pähkinöitä ihan ilmaiseksi, ilmeisesti johtuen siitä, että päivä oli pitkälti lopussa ja halusivat ylimääräisistä roippeista eroon. Sain myös luvan mennä lasikippojen ja kuppien kanssa kauemmaksi muurille istumaan. Ja koska mun sangen pienet kaksi kättä, skumppalasi ja kaksi kulhoa on lähes mahdoton yhtälö, baarin toinen työntekijä lähti kantamaan niitä mun kanssa suorastaan hävettävän kauas muurin reunalle. Kieltäytyi vielä tipistä mokoma.


Yritettiin epätoivoisesti päästä Vatikaaniin peräti kahtena päivänä. Tarkoituksena oli mennä vain Sikstuksen kappeliin freskoja katsomaan. Keskiviikkona paavi päätti varastaa show'n. Ilmeisesti minä ja äiti oltiin ainoat Vatikaaninvierailijat, jotka eivät tienneet, että paavi pitää keskiviikkoisin jonkun aukiollakiertelemistilaisuuden ja saarnan. Väkeä oli enemmän kuin vesikauhuisia supikoiria Venäjällä, mutta ei silti osattu aavistaa mitään. Luultiin, että kyseessä on kasa uskontohörhöjä, jotka leiriytyvät aukiolle nähdäkseen, josko paavi vilkuttaisi jonain hetkenä jostakin parvekkeelta.

Mä havaitsin lähes lapsenomaisesti riemuiten, että Pietarinkirkon aukiota reunustavat pylväät on merkitty roomalaisin numeroin, ja havaintoni huvitti suuresti nuorta pappia. Hän vihjasi meille, että kannattaa mennä aukiolle seisomaan, ja ohjasi meidät aitaukseen, jonne olisi virallisesti päässyt ilmeisesti vain Vatikaanivaltion audienssilla. Pian itse paavi saattueineen tuli kansan keskuuteen kiertelemään vaunuilla, ja jakeli jotain take away-kahvin näköisiä pöniköitä onnekkaille uskovaisille. Mä näin paavin lähimmillään ihan muutaman metrin päästä, mutta kahvikupit jäivät arvoitukseksi.


Ei pelkkää hyvää ilman kielteistäkin, mun shoppailuinnostus kuoli käytännössä alkuunsa saatuani ensimmäisessä vaatekaupassa asiallisen ja ystävällisen vastaanoton. Astuttuamme erääseen kohtuuhintaiseen amerikkalaisketjuliikkeeseen sisään, nenänvarttaan pitkin koko maailman näkevä myyjä vastasi mun tervehdykseen, että meillä ei ole tuon kokoisille mitään, kiitos ja näkemiin. Eli katseleminenkaan ei ole sallittua, ellei ole nollakokoa. Ymmärtäisin, jos kyseessä olisi ollut joku via Condottin naamarajallisista luksusliikkeistä (tosin Pradan liikkeestä tultiin ihan kadulle tuomaan hajuvesinäytettä), mutta että tavallinen pikkuliike lähiössä... Vaatekauppoihin en uskaltanut enää Roomassa mennä.