When in Rome

Pari kertomusta kohtaamisista roomalaisten kanssa. Vaikka mä olen aiemmin saanut tutustua moniin italialaisiin, laziolaiset ovat mulle vähän vieraampaa rotua. Muutaman päivän katsaus opetti, että paikalliset ovat lähes poikkeuksetta vilpittömän ystävällisiä ja auttamistahtoisia.

Maanantaina Cavourin tuntumassa metrotunnelissa oli sattunut tulipalo, savua levisi pitkän matkan päähän kadulle ja kokonainen kadunkulma oli eristetty. Käveltiin palopaikan ohitse, palomiehiä ja poliisiyksikköjä oli kymmenittäin. Mä jämähdin tuijottamaan jälkisammutustöitä ehkä vähän pidemmäksi aikaa kuin olisi normaalia, koska yksi palomies kipitti mun luokseni taputtelemaan rohkaisevasti olalle ja kertoi, että ei hätää, tilanne hallinnassa eikä palo ole levinnyt, mitään myrkyllistäkään ei ole palanut eikä ole mitään syytä pelätä. Ei mua pelottanut, mutta kiitos tiedosta!

Keskiviikkoiltana käytiin katsomassa auringonlaskua ja maisemia Gianicolo-kukkulalla. Giuseppe Garibaldin aukiolla oli muutamia turistikojuja, ja yhdessä baarin oloisessa myytiin proseccoa kolmella eurolla. Kojusta annettiin lasin kylkeen kaksi kulhoa pähkinöitä ihan ilmaiseksi, ilmeisesti johtuen siitä, että päivä oli pitkälti lopussa ja halusivat ylimääräisistä roippeista eroon. Sain myös luvan mennä lasikippojen ja kuppien kanssa kauemmaksi muurille istumaan. Ja koska mun sangen pienet kaksi kättä, skumppalasi ja kaksi kulhoa on lähes mahdoton yhtälö, baarin toinen työntekijä lähti kantamaan niitä mun kanssa suorastaan hävettävän kauas muurin reunalle. Kieltäytyi vielä tipistä mokoma.

Yritettiin epätoivoisesti päästä Vatikaaniin peräti kahtena päivänä. Tarkoituksena oli mennä vain Sikstuksen kappeliin freskoja katsomaan. Keskiviikkona paavi päätti varastaa show'n. Ilmeisesti minä ja äiti oltiin ainoat Vatikaaninvierailijat, jotka eivät tienneet, että paavi pitää keskiviikkoisin jonkun aukiollakiertelemistilaisuuden ja saarnan. Väkeä oli enemmän kuin vesikauhuisia supikoiria Venäjällä, mutta ei silti osattu aavistaa mitään. Luultiin, että kyseessä on kasa uskontohörhöjä, jotka leiriytyvät aukiolle nähdäkseen, josko paavi vilkuttaisi jonain hetkenä jostakin parvekkeelta.

Mä havaitsin lähes lapsenomaisesti riemuiten, että Pietarinkirkon aukiota reunustavat pylväät on merkitty roomalaisin numeroin, ja havaintoni huvitti suuresti nuorta pappia. Hän vihjasi meille, että kannattaa mennä aukiolle seisomaan, ja ohjasi meidät aitaukseen, jonne olisi virallisesti päässyt ilmeisesti vain Vatikaanivaltion audienssilla. Pian itse paavi saattueineen tuli kansan keskuuteen kiertelemään vaunuilla, ja jakeli jotain take away-kahvin näköisiä pöniköitä onnekkaille uskovaisille. Mä näin paavin lähimmillään ihan muutaman metrin päästä, mutta kahvikupit jäivät arvoitukseksi.

Ei pelkkää hyvää ilman kielteistäkin, mun shoppailuinnostus kuoli käytännössä alkuunsa saatuani ensimmäisessä vaatekaupassa asiallisen ja ystävällisen vastaanoton. Astuttuamme erääseen kohtuuhintaiseen amerikkalaisketjuliikkeeseen sisään, nenänvarttaan pitkin koko maailman näkevä myyjä vastasi mun tervehdykseen, että meillä ei ole tuon kokoisille mitään, kiitos ja näkemiin. Eli katseleminenkaan ei ole sallittua, ellei ole nollakokoa. Ymmärtäisin, jos kyseessä olisi ollut joku via Condottin naamarajallisista luksusliikkeistä (tosin Pradan liikkeestä tultiin ihan kadulle tuomaan hajuvesinäytettä), mutta että tavallinen pikkuliike lähiössä... Vaatekauppoihin en uskaltanut enää Roomassa mennä.