GLO

Mä en koskaan voita mitään. Siksi en myöskään ikinä osallistu mihinkään kilpailuihin, joissa voin mahdollisesti valikoitua 315000 ihmisen joukosta jonkun kivan pikku jutun voittajaksi. Maksaa liikaa vaivaa kirjoittaa yhteystietoja, saati jos pitää olla vielä jotain mieltä ja valita yksi joku useista vaihtoehdoista. Yleisen kilpailuvälttelyni tiedostavana meinasin pudota takapuolelleni muutama kuukausi sitten saadessani keskellä liikennekaaosta puhelun. Olin osallistunut johonkin ja voittanut jotakin, en vain kuullut, että mitä. Soittanut nainen varmisti, että onko osoitetietoni oikein voidakseen laittaa palkinnon sitten postissa. Mä olin kuin puulla päähän lyöty ja etsin kuumeisesti kalenteria, katsoakseni olisiko kyseinen päivä esimerkiksi ruotsalaisten aprillipäivä. Enhän mä harrasta kilpailuja.

Yllättyneisyys jatkui kun postilaatikosta tipahti lahjakortti GLO Hotel Kluuvin kahden hengen viikonloppuyölle sisältäen keittiömestarin illallisen. Ihan oikea palkinto! Googlettelu paljasti, että olin sitten alitajuisesti osallistunut Chambord-liköörikilpailuun (en ole edes maistanut), ilman mitään muistikuvia tapahtuneesta. Ei haittaa yhtään, tällainen palkinto on kuin mua ajatellen keksitty. Mukaani otin tietenkin Johannan, joka rakastaa yhtä pyyteettömästi ruokaa kuin minä.

Saatiin avainkortit käteen (joiden toimintaperiaate oli kovaa ja voimalla, jota mä en ihan kauhean nopeasti sisäistänyt), ja marssimme huonetta kohti elämänmakuisten mustavalkokuvien näyttäessä tietä. Sisään päästyämme sitten haukottiin henkeä, vakoiltiin naapuritalon toimistoja, petyttiin, kun tyynyltä ei löytynyt karkkia, valmistauduttiin illallista varten ja juotiin tietenkin minibaari tyhjäksi.

Illallisella hotellin yhteydessä sijaitsevassa Glogatan 4:ssä mä vain ihastelin kaikkea. Alkaen leipäpalojen ja voin asettelutyylistä koristepöllöjen ja viinipullon ranskankielisen (josta ymmärsin melkein joka sanan!) värssyn kautta Iittalan kauniinsiroihin aterimiin, joiden nimeä en tiedä, mutta joita aion ehdottomasti pyytää joululahjaksi. Asiakaspalvelu oli huippuluokkaa, oma hovimestari kertoi tarkkaan mitä, millä ja mistä tulemme syömään ja juomaan. Muutenkin kuin "lihaa, nautaa, kastikkeella."

Alkuruoka paras ruoka. Meillä oli ankkaa rillette ja 63-asteinen muna, jonka lämpötilasta käytiin kunnon sotaa illan aikana. En ole varmaan koskaan syönyt mitään noin hyvää, muistan vieläkin rapean lihan maun suussani.

Pääruokana lohikyljys lämpimällä jokirapusalaatilla. Jokiravut hämmensivät mua hivenen, nehän maistuivat mereltä puhtaimmillaan. Ateriaan sisältyi mun suurinta ruoka-antipatiaa eli perunaa, joka yleensä maistuu vain ranskalaisina tai joskus harvoin muussina. Nyt söin pottuja hyvin mielin.

Jälkiruualle Johanna halusi repäistä ja tilasi viskin. Mä en juo viskiä, mutta en halunnut olla tippaakaan vähemmän repäisevä, joten tilasin liköörin. En mä kyllä juuri tykkää likööreistäkään, mutta toi oli jotain todella hyvää. Itse jälkiruoka oli valkosuklaajäätelöä ja mustikkakaurapaistosta, joka maistui siltä, miltä jokaisen mummolan jälkkäripöydässä pitäisi maistua. Minun mummolassani ei koskaan ollut tarjota mitään vastaavaa.

Ruoka oli mielettömän hyvää. Puhdasta ja yksinkertaista olematta tylsää. Skandinaavista olematta tuttu ja turvallinen. Mä haluan tulla syömään uudestaan. Ja kyseessähän oli vain hotelliravintola.

Meidän matka jatkui kohti yötä, josta aamulla kylvyn kautta nukkumaan. Herättiin mallikkaasti aamupalalle, joka ilahdutti monipuolisuudellaan. Uloskirjautuessa lievästi harmitti, että tämä oli vain yhden yön juttu. Mä olisin viihtynyt pidempäänkin.

arki

Elliott Smith - Don't Go Down

En ole aikoihin kirjoittanut niinkutsuttua kuulumispostausta. Jotenkin tuntuu, ettei mulle koskaan kuulu mitään uutta. Sitten kun asioita alkaa erittelemään, huomaa tapahtumia kertyneen ihan postauskirjoituksen verran. Koska tämä on sitä, mistä haluan blogiani kirjoittaa. Tavallisesta arjesta, asioista, joita en muuten ehkä muistaisi vuoden päästä. Jotka on kuitenkin ikuistettu talteen, joihin pystyn aina palaamaan, jos mieleni niin tekee.

Torstaina käytiin äidin kanssa pikavisiitillä Ikeassa, koska mä halusin mun huikean 22-tuumaisen television alle jonkun halvan pöydän. En ole koskaan ajanut motaria kymmentä minuuttia kauempaa, mutta hyvin selvittiin perille asti. Ajoin jopa Kehällä, eli olen melkein sukua stadilaiselle! Ikeassa nokka ei kauan tuhissut, kun polveen kolahti kiva väliaikaisratkaisu, ei edes kahtakymppiä (19,95) maksava valkoinen sohvapöytä, joka passaa hyvin mun olkkarin tyhjälle seinälle. Koko mun koti on yhtä väliaikaisratkaisua.


Yllättäen äiti kävi ehdottamaan paljon kivempaa, korkeampaa, pidempää ja kauniimpaa massiivipuista, vain 130 euroa kalliimpaa sivupöytää, johon saisin valtavan telkkarini lisäksi aseteltua myös kukkia ja muuta kaunista. Päätös oli selvä, kunnes Ikean varasto osasi kertoa, että kyseistä pöytää olisi saatavilla kuukauden päästä tai Kuopiosta. Hyvää kannattaa odottaa, enkä edes käynyt katsomassa kahdenkympin lastulevypöydän varastotilannetta. Ostettiin sen sijaan kynttilöitä ja puolukkamehua!

Mun tässä kuussa tekemäni ei enää ikinä raumalaisia- ja Areenaton loppuvuosi-lupaukset kokivat aika kovan kolauksen nähdessäni Jokereiden kolmoisketjun, jota jo ennen kauden alkua hekumoin hiljaa mielessäni jos edes kerran elämässäni-ketjuna. Tyrväinen-Tyrväinen-Lamberg.

Äitini suhtautuu useimmiten sangen nuivasti jääkiekkoon, joten mulle oli yllätys mamman tottakai sinä menet-asenne. Yritin vedota pitkään yksinajomatkaan, painaviin kantamuksiin (en oikeasti ymmärrä, miten pari pakettia kynttilöitä voi painaa niin paljon... paketilliseksi kynttilöitä) ja äiti-tytärpäivän yksinäiseen loppuun, mutta mikään näistä ei kuulemma haitannut. Niin mä pääsin tutustumaan Vantaan paikallisliikenteeseen ja R-junaan.

Tässä välissä on hyvä tarkentaa, että pidän erittäin paljon fyysisestä kiekosta, jossa miehet laittavat kroppansa likoon, laidat rämisevät ja vastustaja lentää. Harmi, että lukkolaiset eivät pelanneet mun toiveiden mukaan nyhräämällä 60 minuuttia laidassa, joten kyseisestä kahden veljeksen ja pohjoisen pommikoneen taideketjusta ei saanut kaikkea iloa irti. Illan käänsi kuitenkin plussan puolelle murretun lukon lisäksi ensimmäistä kertaa livenä näkemäni, (näkemättä koettu surullisen monta kertaa) lempipelaajani tekemä maali. Filip Riskan vuoden hienointa rangaistuslaukausta unohtamatta!

Kutakuinkin kaikki isän puolen sukulaiset, myös avioliiton avustuksella sukuun siepatut, ovat päättäneet syntyä syyskuun viimeisellä viikolla. Lauantaina saatiin juhlia serkkutytön ja hänen isänsä synttäreitä, vanhemmalla osapuolella oli jopa pyöreät kyseessä. Tälläinen kylmä sää, köyhä vaatekaappi ja orastava/kuihtuva flunssa asettavat juhlapukeutumiselle suuret rajoitteet. Parempaan en pystynyt, mutta tuskin se haittasi ketään.

Joku muu saattaisi ehkä kiukutella, kun viimeisistä jauhoista leivotut skonssit palavat, kissa kulkee perässä tauotta maukuen ja säntää piiloon, jos siihen yrittää koskea, tietokone ei ole kahteen tuntiin suostunut käynnistymään, hiuksissa on Siperian kokoinen takku ja kun joku anonyymi tulee muistuttamaan, että tietää, miten nolasin itseni Amarillossa vuosisadan humalassa yläosattomissa (oikeasti olin siellä kuusikymppisillä.) Musta on jotenkin mystisesti tullut zen-buddhalainen, ja olen tyynempi kuin kesäpäivä. Melkein mikään ei huoleta.

Suurin murheenkryyni on puolitoistaneliöinen keittokomero, jossa ei meinaa mahtua edes keittämään kahvia. Mä olen ihan vahingossa ostanut muutaman kahvikupin, nätin oliiviöljypullon, värikkäitä hedelmiä, keittokirjan ja mausteita, jotka kaikki ovat muuttaneet lojumaan sille vähäiselle laskutilalle. Nyt päivän agendana on keksiä jokaiselle oma paikka, jotta mulle jäisi edes puolikkaan keittiötason verran työskentelytilaa.

Joko omistan liikaa tosi hassun muotoisia astioita, tai mulla ei ole minkäänlaista organisaatiokykyä, kaappitilaa ei jostain syystä tunnu olevan tarpeeksi. Joka tapauksessa päätin siirtää vähemmässä käytössä olevia astioita yläkaappeihin, joista tällaisen lyhyen ihmisen on niitä erittäin vaikea kaivaa. Minun kotiinihan ei tule minkään valtakunnan porrasjakkaraa, sillä ne ovat poikkeuksetta rumia, ja mä olen iso tyttö.

Ison tytön arvo putosi hetki sitten pirstaleiksi keittiön lattialle. Itkuhan siinä pääsi.

Näin minä syön!

Tyypillinen aamupala: vihreää teetä, soijajogurttia ja hedelmiä, tällä kertaa mustikoita ja kiiviä.
Vaihtoehtoisesti jotain hiivatonta leipää, kuvassa teeleipää kurpitsan-, seesamin- ja auringonkukansiemenillä, hummusta ja salaattia. 

Lukijan toivomuksesta kuvasin muutamia vegaanikuukauteni aikana tekemiäni ruokia, ja laadin niistä postauksen. Toiveen heittänyt lukija halusi tietää, onko kaikki vegaanisafka vain epämääräistä vihreää mössöä. No eihän se oikeasti ole, vaikka kuvien perusteella niin saattaisi luullakin.

Kesäkurpitsakeittoa riisikermalla ja rucolankukilla

Tomaattikeittoa, tofutti-soijatuorejuustoa ja kantarellifocacciaa

Mä olen aina ollut suuri keittojen ystävä, ja olisin varmasti voinut elää koko kuukauden pelkillä keitoilla. Multa löytyy kymmenien kasviskeittojen reseptit ihan omasta päästäni, koska olen hyvä varioimaan. Vegaanikuussa ei olisi ollut kuitenkaan mitään haastetta, jos kaikki kuukauden ateriat olisivat tuttuja ja loppuunkäytettyjä. Yleensä soseutan kaikki kasviskeitot, mutta nykyruokavaliollani kaipaan jotain pureskeltavaa, joten annoin sattumien jäädä.

Avokadot tomaattisella linssitäytteellä

Seesamkuorrutettua tofua, avokado-vuonankaalisalaatti ja kurpitsansiemeniä

Toinen mun suuri rakkaus on avokado, tuo jumalten hedelmä, kuten guatemalalainen tuttavani meidät kerran esitteli toisillemme. Ei me oltaisi mitään esittelyjä kaivattu, avokadoa mulle on syötetty ihan pienestä pitäen, ja se on juuri kaikesta epähedelmämäisyydestään johtuen mun lempihedelmä ja kuuluu muutenkin viikoittaiseen ruokavaliooni. Avokado on kokenut viime vuosina Suomessa pienen inflaation, ja ruokaohjeita, joita on toisinaan hauska testata, löytyy joka puolelta. Mieluiten syön kuitenkin avokadoni lusikalla suoraan kuoresta.

Soijaragù kesäkurpitsasuikaleilla ja vihreillä pavuilla

Soijarouhe. Sitä ei vaan pysty käyttämään. Mä ehdin olla yläaste-lukioikäisenä useamman vuoden kasvissyöjä, radikaaleimmillani jätin kalan pois, ja äitini kosti tämän keittämällä joka aterian oheen Iidalle kattilallisen sahanpurua soijarouhetta. Niin kovat traumat takavuosista on jäänyt, että hyvistä henkisistä tsemppiyrityksistäni huolimatta en käyttänyt tuota ravinnetta kuin kerran kuukauden aikana. Ragù on mun lempipastakastike ja oikeasti niin hyvää, että edes jauheliha soijalla korvattuna ei voi maistua pahalle. Yllettiin luokkaan ihan kiva, eikä soijaragù pääse uudelle kokeilulle enää tässä elämässä.

Tulinen kasvissosekeitto soijajogurtilla ja kurpitsansiemenillä, ruisleipä valkosipulihummuksella, tomaatilla ja jalapenoilla 

Kaikki tuota ruokalistaani lukevat kuolleet hyvinvointigurut, kiihkovegaanit ja ravintoterapeutit luultavasti pyörivät haudassaan. Kyllä, olen paha vegaani, koska en pysty sopeutumaan ajatusmaailmaan elämästä ilman lihaa, sillä käytinhän soijarouhetta nimenomaan jauhelihan korvikkeena, ja mun keittoihin kuuluu "maito"tuote. Käytän myös paljon sitä hirveää gluteenia, sillä teen leipäni itse, ja vielä puolikarkeista vehnäjauhoista. Puhumattakaan kuinka hirveän määrän sokeria olen syönyt kiskomalla kilokaupalla hedelmiä, enkä pelkkiä marjoja, joiden sokeri on jollakin taikakonstilla parempaa, kuin hedelmien oma sokeri.

Temakisushi porkkanalla, seesaminsiemenillä ja paprikalla, misokeitto

Hedelmäsalaatti minivesimelonista, kiiveistä, mansikoista, ananaksesta, klementiineistä, päärynästä ja viinirypäleistä. 

En kuitenkaan välitä. Tämän projektin tavoitteena ei ollut elämäntapamuutos, vaan itseni haastaminen. Paitsi että sain suuren suuni avulla sotkettua itseni tähän kuukauden vegaaniliemeen, mua myös ihan oikeasti kiinnosti tietää itsekurini taso. Vaikka koskaan ei pitäisi nuolaista ennen kuin tipahtaa, voin jo tässä vaiheessa sanoa kuritasoni olevan kiitettävä. Voitetusta haasteesta saa aina antaa palkinnon, joten mä aion marssia kolmen päivän päästä sadanviidenkymmenen metrin matkan lähimpään mäkkäriin ja ostaa euron juuston.