arki

Elliott Smith - Don't Go Down

En ole aikoihin kirjoittanut niinkutsuttua kuulumispostausta. Jotenkin tuntuu, ettei mulle koskaan kuulu mitään uutta. Sitten kun asioita alkaa erittelemään, huomaa tapahtumia kertyneen ihan postauskirjoituksen verran. Koska tämä on sitä, mistä haluan blogiani kirjoittaa. Tavallisesta arjesta, asioista, joita en muuten ehkä muistaisi vuoden päästä. Jotka on kuitenkin ikuistettu talteen, joihin pystyn aina palaamaan, jos mieleni niin tekee.

Torstaina käytiin äidin kanssa pikavisiitillä Ikeassa, koska mä halusin mun huikean 22-tuumaisen television alle jonkun halvan pöydän. En ole koskaan ajanut motaria kymmentä minuuttia kauempaa, mutta hyvin selvittiin perille asti. Ajoin jopa Kehällä, eli olen melkein sukua stadilaiselle! Ikeassa nokka ei kauan tuhissut, kun polveen kolahti kiva väliaikaisratkaisu, ei edes kahtakymppiä (19,95) maksava valkoinen sohvapöytä, joka passaa hyvin mun olkkarin tyhjälle seinälle. Koko mun koti on yhtä väliaikaisratkaisua.


Yllättäen äiti kävi ehdottamaan paljon kivempaa, korkeampaa, pidempää ja kauniimpaa massiivipuista, vain 130 euroa kalliimpaa sivupöytää, johon saisin valtavan telkkarini lisäksi aseteltua myös kukkia ja muuta kaunista. Päätös oli selvä, kunnes Ikean varasto osasi kertoa, että kyseistä pöytää olisi saatavilla kuukauden päästä tai Kuopiosta. Hyvää kannattaa odottaa, enkä edes käynyt katsomassa kahdenkympin lastulevypöydän varastotilannetta. Ostettiin sen sijaan kynttilöitä ja puolukkamehua!

Mun tässä kuussa tekemäni ei enää ikinä raumalaisia- ja Areenaton loppuvuosi-lupaukset kokivat aika kovan kolauksen nähdessäni Jokereiden kolmoisketjun, jota jo ennen kauden alkua hekumoin hiljaa mielessäni jos edes kerran elämässäni-ketjuna. Tyrväinen-Tyrväinen-Lamberg.

Äitini suhtautuu useimmiten sangen nuivasti jääkiekkoon, joten mulle oli yllätys mamman tottakai sinä menet-asenne. Yritin vedota pitkään yksinajomatkaan, painaviin kantamuksiin (en oikeasti ymmärrä, miten pari pakettia kynttilöitä voi painaa niin paljon... paketilliseksi kynttilöitä) ja äiti-tytärpäivän yksinäiseen loppuun, mutta mikään näistä ei kuulemma haitannut. Niin mä pääsin tutustumaan Vantaan paikallisliikenteeseen ja R-junaan.

Tässä välissä on hyvä tarkentaa, että pidän erittäin paljon fyysisestä kiekosta, jossa miehet laittavat kroppansa likoon, laidat rämisevät ja vastustaja lentää. Harmi, että lukkolaiset eivät pelanneet mun toiveiden mukaan nyhräämällä 60 minuuttia laidassa, joten kyseisestä kahden veljeksen ja pohjoisen pommikoneen taideketjusta ei saanut kaikkea iloa irti. Illan käänsi kuitenkin plussan puolelle murretun lukon lisäksi ensimmäistä kertaa livenä näkemäni, (näkemättä koettu surullisen monta kertaa) lempipelaajani tekemä maali. Filip Riskan vuoden hienointa rangaistuslaukausta unohtamatta!

Kutakuinkin kaikki isän puolen sukulaiset, myös avioliiton avustuksella sukuun siepatut, ovat päättäneet syntyä syyskuun viimeisellä viikolla. Lauantaina saatiin juhlia serkkutytön ja hänen isänsä synttäreitä, vanhemmalla osapuolella oli jopa pyöreät kyseessä. Tälläinen kylmä sää, köyhä vaatekaappi ja orastava/kuihtuva flunssa asettavat juhlapukeutumiselle suuret rajoitteet. Parempaan en pystynyt, mutta tuskin se haittasi ketään.

Joku muu saattaisi ehkä kiukutella, kun viimeisistä jauhoista leivotut skonssit palavat, kissa kulkee perässä tauotta maukuen ja säntää piiloon, jos siihen yrittää koskea, tietokone ei ole kahteen tuntiin suostunut käynnistymään, hiuksissa on Siperian kokoinen takku ja kun joku anonyymi tulee muistuttamaan, että tietää, miten nolasin itseni Amarillossa vuosisadan humalassa yläosattomissa (oikeasti olin siellä kuusikymppisillä.) Musta on jotenkin mystisesti tullut zen-buddhalainen, ja olen tyynempi kuin kesäpäivä. Melkein mikään ei huoleta.

Suurin murheenkryyni on puolitoistaneliöinen keittokomero, jossa ei meinaa mahtua edes keittämään kahvia. Mä olen ihan vahingossa ostanut muutaman kahvikupin, nätin oliiviöljypullon, värikkäitä hedelmiä, keittokirjan ja mausteita, jotka kaikki ovat muuttaneet lojumaan sille vähäiselle laskutilalle. Nyt päivän agendana on keksiä jokaiselle oma paikka, jotta mulle jäisi edes puolikkaan keittiötason verran työskentelytilaa.

Joko omistan liikaa tosi hassun muotoisia astioita, tai mulla ei ole minkäänlaista organisaatiokykyä, kaappitilaa ei jostain syystä tunnu olevan tarpeeksi. Joka tapauksessa päätin siirtää vähemmässä käytössä olevia astioita yläkaappeihin, joista tällaisen lyhyen ihmisen on niitä erittäin vaikea kaivaa. Minun kotiinihan ei tule minkään valtakunnan porrasjakkaraa, sillä ne ovat poikkeuksetta rumia, ja mä olen iso tyttö.

Ison tytön arvo putosi hetki sitten pirstaleiksi keittiön lattialle. Itkuhan siinä pääsi.