Miracle on Ice

Mä en ole mikään maailman aikaansaavin ihminen. Kolme vuotta sitten kummitäti antoi mulle vanhat luistimensa, jos mulla olisi niille joskus jotain käyttöä. Tänään vihdoinkin löytyi aikaa käytölle!

Kaikki katastrofin ainekset olivat ilmassa - mulla on ollut viimeksi luistimet jalassa reilu seitsemän vuotta sitten. Mulla ei ole aavistustakaan, miten tollasilla valkoisilla naisten luistimilla mennään eteenpäin. Enkä mä tiedä, miten jarrutetaan.

Onneksi jäällä riitti tilaa antaa vauhdin loppua ihan omia aikojaan ilman kummempia kikkailuja. Jos mulla olisi vähänkään huonompi tasapaino, olisin ollut turvallani noin joka viidennellä potkulla. Kuin ihmeen kaupalla pysyin koko luistelusession pystyssä. Oma surkuhupaisa yrittäminen teki luistelusta törkeän hauskaa, yhtään ei haitannut, vaikka lämpötilatkin olivat inhimillisen pakkasrajan alapuolella.

Sitä kuuluisaa liikunnan iloa ei olisi löytynyt millään yksin rinkiä pyörimällä. Johannan kanssa osattiin pitää kivaa melkein mauttomalla kiekkojargonilla varustetulla jäätapahtumien selostuksella ja muilla inside/outside-läpillä. Käytiin myös testaamassa tyhjä kaukalo, valitettavasti multa oli kontaktin otto kielletty, joten laidat säästyivät. Todistin sen sijaan olevani hyvin peittävä maalivahti.

Pari tuntia terien päällä hujahti silmänräpäuksessä, ja ehdittiin hyvissä ajoin pois, ennen kuin kanssaihmisten myötähäpeämittari hujahti punaiselle. Henkilökohtainen häpeämittarini oli mennyt rikki samalla sekunnilla, kun pylvästä apuna käyttäen kirjaimellisesti nostin itseni pukukopista ottamaan ensikosketuksen jään kanssa. Se ei estänyt yrittämästä. Kaikkea ei tarvitse ottaa aina niin vakavasti.

Afterskatet Johannalla, tarjolla kuumaa gulassikeittoa. Ja jälkiruokaa! Ja kahvia! Pienistäkin asioista on helppo ottaa ilo irti.

Suurin talviurheiluinnoittaja mulle on Mikko Alatalo. Siitä kaikki oppia ottamaan!

Confessions of a Shoeholic

Mä sanoin viimeksi perjantaina, että seuraavat kengät, jotka saan ostaa, ovat ne punaiset avokkaat. Mulla ei ole koskaan ollut punaisia, vaikka korkokenkiä on haalittu enemmän kuin laki sallisi jo viiden vuoden ajan. Kaikissa naistenlehtien korkokenkälistoilla punaiset avokkaat on heti kolmantena mustien ja nudenväristen jälkeen. Mun listoilla edelle on ehtinyt mennä niin vauvanvioletteja, kukallisia, hologrammivihreitä kuin atsteekkikuvioitujakin korkkareita.

Eilen levitin kaikki korkokengät eteisen lattialle, ja uudelleenjärjestin kenkäkokoelmani saadakseni perjantaiostoksilleni oman paikan. Samalla tein päätöksen kenkäshoppailun rajoittamisesta. Punaiset korkokengät ovat jatkossa mun ostoslistalta ainoa sallittu korkokenkäasia, piste. Sitten menin tänään Mangoon ja löysin noi peeptoe-leopardiavokkaat. Henkiset ostoslistat revittiin saman tien.

Leopardikengätkin ovat itseasiassa täysin perusteltu hankinta - mulla ei ole entuudestaan sellaisia. Leopardikuosi on klassinen mutta villi, eikä mene mauttomaksi, jos pitäytyy vain yhdessä eläinelementissä muuten simppelissä asussa. Mä keksin hetkessä kymmenen eri asuyhdistelmää, joihin laitan noi kengät. Eivät siis tule jäämään käyttämättä!

Tärkeintä kuitenkin, että en ole pettynyt itseeni, vaikka pyörsinkin päätökseni. Rajojaan saa rikkoa, jos siitä jää hyvä mieli. Itselleen pitää olla kiltti, ainakin joskus. Ja just nyt mä ansaitsen sitä kiltteyttä.

Dimensions

Yli yksitoista vuotta sitten, kun mä kipeänä jouduin olemaan muutaman tunnin yksin kotona, äiti antoi mulle kirjan luettavaksi. Ajatteli ilmeisesti, että kyseinen kirja olisi sinänsä mielenkiintoista, mutta tarpeeksi pitkäveteistä tekstiä vilkkaalle lapselle, jotta parantava uni tulisi nopeammin. Kirja oli nimeltään Hobitti eli sinne ja takaisin. Homma ei ihan toiminut äidin suunnittelemalla tavalla. Mä ahmin koko kirjan siltä istumalta, ja heti perään Sormusten Herran. Musta tuli Tolkien-fani.

Tästä syystä oli aika luonnollista viedä äiti katsomaan Hobitin kakkososaa. Meidän piti mennä jo ykkösosaan, mutta ei koskaan löydetty yhteistä aikaa. Kakkososaan ehdittiin vasta tänään. Ollaan melko huonoja, ensi-illastakin on jo reilu kuukausi aikaa. Elokuva sentään pyörii teattereissa vielä.

Kyseessä oli äidin ensimmäinen kerta 3D-elokuvissa, joten elämyksiä sain kokea paitsi valkokankaalla, myös penkeillä vieruskaverin toimesta. Sanotaan, että jos olisin saanut euron joka kerta, kun äiti totesi hyi tai yök, mun päivän palkka olisi ollut yritysjohtajatasoa. 3D-kokemus taisi jäädä elämän ensimmäiseksi ja viimeiseksi.

Pukeutumisen kanssa mulla on nykyään sellainen vaihe, että menen siitä missä aita on matalin, neuleet pisimmät ja efekti lihavin. Tänäänkään ei mitään sellaista yllä, mitä olisi kannattanut jälkipolville tallentaa. Vahinko ehti kuitenkin tapahtua ja kuvat tuli otettua. Ehkä noi pakkaset ja kaikenpeittävät toppatakit jäädyttävät sen pienimmänkin pukeutumisinspiraation.

Tollaisen "kampauksen" saa, kun ottaa riskin ja menee nukkumaan ranskanletitetyillä hiuksilla. Ei ehkä mikään järkevin riskinotto sellaiselle päivälle, kun aikaa ei ole mahdollisten ja todennäköisten virheiden korjaamiselle. Henkilökohtaisesti, hiukset eivät kuitenkaan ole mulle se suurin pääasia elämässä. Esimerkiksi silmät ovat paljon tärkeämmät.