BCN

Kaksi ekaa Barcelonapäivää takana, ja tuntuu ihan kuin olisi kotona. Vajaassa kahdessa vuodessa kaupunki on muuttunut melkoisen kiinnostavammaksi, tai sitten musta on vain tullut rohkeampi kulkemaan. Uutuudenviehätys on palannut. Mutta yhtä asiaa en tajua: miten olen joskus jaksanut kävellä tuntitolkulla korkokengissä tässä kaupungissa?

Kylmähän täällä on. Merituuli on armoton, eikä kevät ole vielä päässyt kunnolla alkamaan. Hevoskastanjoissa ei näy silmun silmua, onneksi palmut ovat ikivihreitä. Vaikka mä en ole mikään vilukissa, ei ilman takkia uskalla lähteä edes lähikauppaan. Ulkona katetulla terassilla syödessä sai hytistä kylmästä. Vuonna 2010 taisi olla poikkeuksellisen aikainen kevät kun tein helmikuussa kaupunkidebyyttini - kaikki oli vehreämpää ja lämpimämpää.

Ensimmäisen päivän kohde oli Tibidabo-vuori, josta kuulemma avautuu Barcelonan parhaat näköalat, mutta joka on aina mun aikaisemmilla reissuilla tuntunut liian kaukaiselta. Onneksi tällä kertaa vaivauduin lähtemään, näköalaväite ei todellakaan ollut valetta. Parhaimmat näkymät olivat uusgoottilaisen kirkon ylätasanteelta. Tibidabon huvipuisto oli sympaattinen, mutta ei mun juttuni, joten skippasin sen suosiolla.

Ylösmennessä otin kalliin turistiratikan, joka oli sympaattisuudestaan huolimatta vähän turha. Bussilla pääsi paljon nopeammin ja se kuului julkisen liikenteen piiriin, eli matkakortilla ilmainen. Vuoren juurelta sitten haahuillen niin isoilla väylöillä kuin pienemmillä kujilla aina Katalonian aukiolle asti. Väsymys oli kova päivän päättyessä.