Saturday the 11th

Moby - Natural Blues

Tänään on ollut kunnon rumatyhmäpäivä. Mä keikuin hereillä vielä kolmelta yöllä, koska perjantaipäivän aikana tuli juotua kolmatta litraa kahvia. Kofeiini on oikeasti yksi maailman parhaimmista  julmimmista kidutusmuodoista, se estää jopa loistavat unenlahjat omaavaa ihmistä tehokkaasti nukkumasta. Ja kun mä heräsin puoli kahdeksalta kofeiinikrapulassa.. Väsytti ja olo oli huono, vaan kroppa ei jaksanut yksinkertaisesti nukkua.

Mun päivän ohjelmaan kuului ensi viikon asujen miettiminen ja sovittaminen. En kuitenkaan saanut vastapestyjä hiuksiani käännettyä minkäänlaiselle kampaukselle, eikä yksikään asukokonaisuus näyttänyt hyvältä mun päällä, ei edes boyfriend-farkut ja valkoinen t-paita, maailmanhistorian yksinkertaisin asukokonaisuus. Peilikuva vain irvisti, ja kertoi, että oletpas ruma tänään. Kiitos. Kävin viisi kertaa olohuoneessa katsomassa kelloa, ennen kuin aivoni rekisteröivät kellonajan muistiin pidemmäksi aikaa kuin sekunniksi. Varttia yli kaksitoista, ruoka-aika.

Koska olin jo ehtinyt ymmärtää, että tänään ei onnistu mikään, päätin tehdä jotain mahdollisimman yksinkertaista ja epäterveellistä ruokaa, joka ei epäonnistu koskaan. Tein katkarapupastaa. Ylisuorittamiseksihan se meni, normaalin 8 minuutin sijasta kastikkeen tekeminen kesti lähes kolminkertaisen ajan. Hyvä ruoka, parempi mieli-ajatusmaailma mielessäni yritin kuullottaa, maustaa, sekoittaa ja keittää kokoon niin viimeisen päälle ja millintarkasti. Lisäksi, kun ruoka pitää aina asetella kauniisti, lisätä koristuksia, napsia sata kuvaa... Olin entistä kiukkuisempi alettuani ahmimaan jäähtynyttä annostani - ja vielä sen jälkeenkin. Yleensä ruoka parantaa pahan päivän, mutta tänään se vain pahensi asiaa.

Seuraavaksi ajattelin lähettää kaverille makuuhuoneen sisustuselementistä kuvan. Vahingossa se meni äidille, jonka vastaus oli luokkaa "kylläpä oli somia kuvia!" Henkisesti äiti pitää mua varmaan kymmenen vuotta todellisuutta nuorempana, onneksi en häpeä itseäni ikinä.
Rumatyhmäpäivä kulminoitui mun muistaessa sopineeni kahvitreffit kaverin kanssa - ja aikaa tapaamiseen olisi vartti. Mahdoton yhtälö, alasti ei voi (saati kehtaa) mennä, mutta kun mikään vaate ei näytä hyvältä päällä. Mä osaan tehdä huolellisen pikameikin kahdessa minuutissa, mutta tällaisena päivänä olisin saanut ripsivärit leviämään luomille ja jämähtämään permanenttitussin lailla. Lisäksi juotu kahvi olisi pahassa tapauksessa tiennyt kahvikrapulapäivää myös sunnuntaille... Itkua sopertaen soitin neuvoa-antavan puhelun kaverille, joka sentään ymmärtäväisenä ehdotti tapaamista huomiselle. Sain huokaista helpotuksesta - ehkä sunnuntaina onnistuisi.

Onneksi huonot päivät eivät ole jokaviikkoisia, edes -kuukausittaisia tuttavia. Mä pukeudun takaisin pyjamaan, kääriydyn vilttiin ja alan katselemaan jotain pääntyhjentävää ohjelmaa. Kuten vaikka Pulttiboisia.

Sankariainesta

Mac Miller - Best Day Ever

Edessä jälleen boakäärmettäkin pidemmän postauksen verran pelkkää jääkiekkoa, skipatkaa te kaikki, joita asia ei kiinnosta edes puolikkaan kiven verran. Teksti pääasiallisesti myös pelkkää tajunnanvirtaa, jos Volter Kilven Alastalon salissa tuotti sinulle vaikeuksia, vaikeuksia voi olla myös tämän tekstin sisäistämisen kanssa.

Yli vuosi sitten, 31.12.2012 kohtasin sen vuoden vähintäänkin urheilullisesti, ellen jopa henkilökohtaisesti pahimman pettymyksen, kun vuotta oli jäljellä enää seitsemän ja puoli tuntia.

Ufa, Venäjä, itäisin Eurooppa.
Suomen alle 20-vuotiaat pikkuleijonat hävisivät Ruotsille 4-7. Vuoden 2013 jääkiekon nuorten maailmanmestaruuskisat loppuivat Suomen kohdalta ennen kuin ehdittiin edes pelata vuonna 2013. Edessä oli vielä karsintasarja, sata kertaa nöyryyttävämpi ratkaisu, kuin tulla suoraan häntä koipien välissä kotiin.

Henkilökohtaisesti, kyseinen junnumaajoukkue oli mulle tärkeämpi, kuin mikään maajoukkue on koskaan ollut, ja voi koskaan olla. Teuvo Teräväisen jälkeen mä en osaa rankata jääkiekkoilijoita mihinkään selkeään listamuotoiseen lemppari/tärkeysjärjestykseen, mutta jos yhdessä joukkueessa pelaa kahdeksan suomalaissuosikkiani... Joel Armia, Markus Hännikäinen, Joonas Korpisalo, Matti Lamberg, Artturi Lehkonen, Petteri Lindbohm, Rasmus Ristolainen, Saku Salminen ja se Teuvo. Lisäksi tuon junnujoukkueen myötä opin pitämään suuresti Miro Aaltosesta ja Olli Määtästä.

Surullista oli paitsi se, että tuo joukkue loppui liian aikaisin, myös se, että nyt päättyneisiin kisoihin vain kuudella Iida tykkää-titteliä ansiokkaasti kantavalla pelaajalla olisi osallistumisoikeus. Viime vuoden junnukisoissa meni kaikki mahdollinen pieleen ja pahasti. Ennakkoon joukkuetta hypetettiin uskomattoman paljon. Me lähdettiin Venäjälle hakemaan kultaa, eikä mikään muu olisi riittänyt. Ei pelaajille, ei valmennustolle, ei mulle. Ekaan peliin lähdettiin takki auki, koska eihän Girgensolisittomalle Latvialle voida hävitä. Voitto läpsyttelemällä, takkia ei enää viitsitty laittaa kiinni, joten loput pelit olivatkin kylmää kyytiä. Tikulla silmään häntä, joka vanhoja muistelee. Mun silmät on melkein puhki.

26.12.2013-5.1.2014. Malmö, Skåne, Etelä-Ruotsi.
Turnaus, joka oli varmaankin kaikilla aika ajoin luokassa ei kiinnosta. Jopa mulle. Tällä kertaa mä en laittanut kelloja herätykselle kahta tuntia ennen peliä, jotta ehtisi tehdä tarpeeksi oheisnaposteltavaa, en pitänyt ottelu- ja tilastoseurantaa ruutuvihkoon, päntännyt statseja IIHF:n sivuilta, en edes katsonut pelejä blokaten muun maailman ympäriltäni, vaan saatoin ohessa vaikkapa tehdä ruokaa tai jutella äidin kanssa niitä näitä puhelimessa. Kanada-Sveitsi oli ainoa muiden maiden ottelu, jonka jaksoin katsoa kokonaan. Latasin vasta Tšekkipelin jälkeen puhelimeen virallisen kisasovelluksen. Joukkue joukkueena ei alkuun sytyttänyt, vaikka tää olikin Teuvon joukkue. Viime vuoden überlempparit-listasta vain kolme mukana tänä vuonna (voisin kyllä laittaa munuaiseni panokseksi että Saku Salminen olisi ollut joukkueessa ilman loukkaantumista), voisinko mä mitenkään löytää tästä joukkueesta uusia tykkään-kategorian pelaajia? Voisin, helposti.

Tää joukkue oli niin erilainen. Tältä ei odotettu juurikaan mitään. Hyökkäyspuoli täynnä nevahööd-kääpiöitä. Puoli Suomea heitti ruokailuvälineensä nurkkaan, kun ilmoitettiin, että Määttä ja Barkov eivät ole mukana. Jaaha, ei toivoakaan että voitaisiin voittaa peliäkään ilman Barkovia, kukaan muu ei osaa mitään. Kokonaisuudessa viimeistely oli aika-ajoin suorastaan luokatonta, kakkosmaalivahdin itseluottamus taisi saada aika kovia kolhuja, mutta tässä joukkueessa oli aina ne muutamat, jotka eivät luovuttaneet, jotka eivät lannistuneet yhdestä kiekonmenetyksestä, päästetystä maalista, laukauksesta kohti kattoa, hävitystä kaksinkamppailusta. Ne muutamat, jotka uskalsivat hävitä. Ja niiden nimeltämainitsemattomien muutamien ansiosta me päästiin kenties yllättävänkin pitkälle. Me hoidettiin koko turnaus!

4.1.2014. Suomi-Kanada
Odotin innolla, mutta sangen pessimistisin tuntein pelin alkua. Tää olisi vain yksi jääkiekkopeli muiden joukossa, Suomen voitto Kanadasta olisi jopa epätodennäköisempää kuin HPK:n voitto Hartwall Areenalla. Aloin katsoa peliä täydellä ihansama-asenteella, huomio kiinnittyi useammin epäoleellisuuksiin (kuten onkohan Curtis Lazar käynyt Mikko Kousan laukaisukoulussa ja miksei Matt Dumba pelannut numerolla 55?) kuin Suomen loistavaan avauspelaamiseen ja kiekonhallintaan.

Sitten kävi jotain. Mua alkoi kiinnostaa. Aloin elää tunteella, mua alkoi jännittää. Radio-ohjattavien ykkösen maalin jälkeen päästin eläimellisiä ääniä ja läpytyksiä, Arsin maalin jälkeen purskahdin itkuun. Selostin peliä puhelimitse kaverille. Seurasin Twitteristä mitä kanadalaiset ovat pelistä mieltä ja hain epätoivon hetkillä jääkaapin sijasta lohtua WhatsAppista. Nautin, kun Haapala "loukkaantui", ja Teuvo pääsi ampumaan. Eipä ole turhan usein Teuvon rankkari uponnut sisään kun mulla on ollut silmät auki. Canada is not Finland. Välillä noinkin päin. Turnauksen isoin ja ennen kaikkea kaunein voitto.

Kanada-peli oli mulle henkilökohtaisesti kiinnostavin turnauksen peleistä, koska Kanada oli joukkueena mielenkiintoinen. Oon useemman vuoden seurannut Pohjois-Amerikan junnusarjojen helmiä, ja joukkue nimien puolesta oli mulle Suomeakin tutumpi. Ei epäilystäkään, ettenkö olisi Kanadalle kultaa toivonut jos Suomesta ei olisi finaaliin asti ollut. Tärkeintähän olisi, että Ruotsi häviää.

5.1.2014. Suomi-Ruotsi
Finaaliahan oli pakko päästä katsomaan lähemmäs Malmöa, eli Helsinkiin! Lempipelaaja poskeen, mukaan lasten samppanjaa, varmuuden vuoksi. "Vi ska försöka förstöra den svenska festen och ta hem guldet." Itse pelistähän en muista juuri mitään. Veri kohisi korvissa, ja päässä pyöri vain yksi ajatus: meidän ei tarvitse voittaa kuin tämä yksi peli. Mä nauroin ja itkin ilosta ja surusta valtaosan pelistä. En ainakaan pysynyt hiljaa.

Pelin (ja ehkä koko turnauksen) suurin voittaja oli Juuse Saros. Aivan käsittämätöntä idiotismia valita Ruotsin Dansk turnauksen parhaaksi maalivahdiksi (2011Fasthdejavu). Tietty jos ruotsalaisdirektoraattien mielestä parhaan maalivahdin tärkein ominaisuus on suurin hasardipomputtelutaito... Eipä niistä ruotsalaisista ja heidän kriteereistään koskaan tiedä. Tärkeintä on, että luottamus Saroksen ja kenttäpelaajien välillä toimi, ja maalivahti todellakin oli se päämäärätietoinen muuri.

Näkihän sen nyt Suomeenkin asti, että Ruotsi oli kenttätapahtumissa ja hallinnassa valovuoden edellä. Lisäksi muutama raita-aasivillieläin siellä jäällä avitti parhaansa mukaan, eihän noita finaalipelejä nyt noin saisi tuomita! Silti se ei riittänyt. Se voittaa, kumpi tekee ne maalit ja Suomi teki enemmän. Olisi varmaan kannattanut käydä videotarkistamassa Ristolaisen jatkoaikamaalikin. Miracle on Ice jr.

Joukkue, jolta kukaan ei odottanut mitään, voitti kultaa. Joukkue, jolle esitin vaikeasti tavoiteltavaa, mutta joka pakotti mut rakastumaan. Joukkue, jonka kapteenina toimi mulle tärkein pelaaja ikinä. Joukkue, jonka mukana mä en ollut, mutta jonka mukana mä voitin. Elämäni suurin voitto.


6.1.2014. Kauppatori, Helsinki
Torilla tavattiin. Kultajuhlat oli pakko saada. En muista, milloin olisin viimeksi ollut yhtä iloinen, mitä olen ollut viimeiset 24 tuntia.

Mä en ehtinyt nähdä summerinjälkeisfiiliksiä kuin hetken, mutta mun ehdottomat lempparit oli Ristolainen machotuulettelemassa Peppi Pitkätossu-peruukki päässä, Pikkuleijonain Kauhukamarikuoro, ja jonkun "et saa"-tiuskaisu Hussolle kun pokaalia ojennettiin Lehkoselle. Harmi, että junnukisat ei ole Suomessa mediaseksikäs brändi. Voisin hakea vaikka kuun taivaalta, jos tästä saisi DVD-koosteen.

1. ja 3. kuva We♥it

Kuninkaan Frappuccino

Noilla hakusanoilla olen viimeeksi tunkeutunut googleen joskus aamupäivästä. Uskoakseni kiireessä ja vahingossa olen sotkenut vanhan haun päälle osittain uuden, en kuollaksenikaan muista mitä olin googlettamassa. En ainakaan tietoja monarkkisista starbucks-juomista, on vain yksi kuningas, ja se on Erik Karlsson.

Mä suhtaudun aina vähän nihkeästi, kun Suomen katukuvaan ilmestyy näitä monikansallisia starbuckseja, jotka jyräävät sympaattiset suomalaiset pikkukahvilat alleen. Aika tekopyhää multa, Wienissä kavereiden kanssa tapaamiset sovittiin alkavaksi lähes aina Oopperan viereisestä Starbucksista ja Barcelonassa asuin Starbucksin yläpuolella. Globaalit ketjut on musta kivoja niin kauan, kun ne eivät rantaudu Suomeen. Ne ovat olennainen osa sitä lomailua (lentokenttästarbucks laskettaneen lomailuksi), suomijuntti on ihan kikseissä kun pääsee ulkomailla jopa Burger Kingiin! Kuvia pitää ottaa ja lällätellä kavereille kuinka mä söin lounaaksi Whopperia ja iltapäivän shoppailukierroksen lomassa Tally Weijlillä siemailin takeaway-Hazelnut-latteani. Kun BikBok ja Cubus tulivat Suomeen, multa meni alta paras tekosyy matkustaa Norjaan. Ei ole kivaa, kun muut voivat pukeutua samoihin halpoihin ketjuvaatteisiin kuin minä. Osaan kyllä halutessani olla oikea tekopyhyyden kuningatar.

Kuningatar kävi perjantaina Starbucksissa. Helsinki tekee musta hektisen, mun piti ottaa kuva niin Stockmannin jouluikkunasta kuin asukuvatkin Keskuskadun tuikkivien kuusien välissä. Turistiviboja välttääkseni (ja koska Starbucksin jono kiersi satakolmekymmentäviisi kertaa korttelin ympäri) räpsäisin pari kuvaa the Helsingistä silmät kiinni sinnepäin. Ei olisi kannattanut, hämärässä noista ei ota mitään selvää, tarkennus osunut Jupiteriin ja valot ovat piirtäneet kauniin abstraktisgraafiset jäljet kuviin. Vähemmän hektinen ihminen olisi esimerkiksi voinut pysähtyä kuvan ottamisen ajaksi, edes sekunniksi.

Suuresti jonoja vihaavana kysyin kahviseurakaverilta, eikö Helsingissä ole mitään muuta kahvilaa kuin Starbucks. Kuulemma juuri tuona perjantaina ei ollut, ja mä olin luvannut lähteä nimenomaan Starbucksiin joten sieltä oli pakko se kahvi hakea. Koska jonottaminen kesti ikuisuuden ja kaverinkin aika oli hyvin kortilla, take away oli ainoa vaihtoehto. Saatoin kaverin kotiinsa ja käytiin kuulumisten vaihto loppuun metrossa. Mä juoksin Stockmannille hakemaan viime hetken lahjat, jonka jälkeen kävin niin Espoossa kuin Vantaallakin jakamassa sukulaisille ja ystäville heidän lahjansa. 70 kilometriä HSL:n kyydissä, seitsemän kilometriä kävelyä. Saatoin olla hieman väsynyt päivän jälkeen.

Lauantaina sain kokea niin jouluruokaonnellisuutta, kuin paketointiraivareitakin. Koska oma koti ei vielä tunnu tarpeeksi jouluiselta, lähdin Tiialle yöksi Riihimäelle. Ehkä välillä tekee hyvää ajatella jotain muutakin kuin joulua.

There is only a thin line between being lonely or free

David Bowie - Space Oddity

Marraskuu on aina ollut mulle melkein liian helppo. Toiset valittelevat ylitsepääsemätöntä masennusta, pimeyttä, kylmää, epätoivoa ja vuoden loppumista. Mä hykertelen tyytyväisenä, kynttilöitä saa polttaa yötä päivää, harjoitella kerta toisensa jälkeen neulomista, että oppisi edes luomaan silmukoita, lukea Muumilaakson Marraskuun viidellä kielellä, juoda glühweinia, ja kuunnella musiikkia. Millekään toiselle kuukaudelle tuskin on omistettu yhtä paljon biisejä kuin marraskuulle. Marraskuumasentelijat ovat vapauttaneet yhdennentoista kuukauden täysin suorituspaineista, marraskuussa löysäily on hyväksyttävää. Marraskuussa mä pärjään kyllä. Sen sijaan voisin vuosi toisensa jälkeen syyttää lokakuuta murhan yrityksestä.

Kuukauden toinen viikonloppu, kun en tee periaatteessa mitään. Kolmessa päivässä olen valinnut tapetteja, ajanut poikkeuksellisen monta kilometriä, kirjoittanut tuhatsanaisen novellin, saunonut ja yökyläillyt kummitädillä, juonut litrakaupalla kahvia, leikkinyt isosiskoa ja viettänyt kahdet synttärit ja yhdet nimpparit. Tänä viikonloppuna on ollut enemmän ohjelmaa kuin kuun muina päivinä yhteensä. Lokakuu saa vain kaiken tuntumaan ei miltään.

Mä en ole koskaan halunnut olla ehdottomasti ja nimenomaan joku eläinlääkäri tai kultaseppä. Kysymykset, kuten ammatinvalinta, asuinpaikka, hiusten väri ja lempiruoka tuntuvat edelleen mahdottomilta. Mä en tiedä melkein mitään. Ainoastaan yksi juttu, mitä haluan, on aina ollut tiedossa kristallinkirkkaasti: olen aina halunnut olla yksinomaan onnellinen. Näin lokakuussa olen löytänyt itseni usein miettimässä, olenko mä onnellinen. Jos en ole nyt, miten mä voisin olla?

Näinä ohikiitävinä päivinä mä olen saanut tylsistyä tv:n edessä, juoda viiniä, syödä epämääräisyyksiä, kokea urheilullisia ilon ja surun hetkiä ja liiallisen yksinolon aiheuttamat turhautumisitkut. Yksin. Lahdessa. Kiitos, lokakuu. Toisaalta olen myös saanut nauraa ystävien kanssa nesteet silmissä, arvostella One Directionia esiteini-ikäisen fanitytön kanssa, ulkoiluttaa kissanpentua, kuunnella kummitädin kanssa vuosien jälkeen David Bowieta, vieläpä oikealta CD:ltä. Sunnuntai-iltayhdeksän kotiinpaluu ei tuntunut yhtään ahdistavalta mun oivaltaessa, että mulla on etuoikeus olla aina vapaa lähtemään. Yksin, ystäville, ystävän kanssa. Ja vapaus, se on se avainsana joka tekee mut onnelliseksi. Lokakuusta välittämättä.

Thoughts

 

Kuvat we♥it

Pikku lauantain päähänpilkahduksia

Päätimpä tänään extemporee lähteä ja suunnistaa kohti Suomen pääkaupunkia, eli kuten kaikki varmasti tietävät, Helsinkiä. Sielläkin mulla asuu tuttuja, joten tämmönen riksunjuntti ei onneksi ihan kauheen kauas eksy. Yksin ei pitänyt päästä kuin junalla siihen asti ja assalta löytää tuttu naama. Siinä se. 

Shoppailumielessähän sinne lähdettiin, mites muutenkaan. Palkkaa tuli taas tuhlattua, mutta sen koommin ostoksia esittelemättä jatkan eteenpäin. Tuntuu niiin turhalta tehdä taas ostospäivitystä heti edellisen perään että ehkä mä sitten joskus myöhemmin..

Pakko mun kumminkin muutama ostos on esiteltävä. Ainakin tää ylisöpö Tigerista bongattu avaimenperä, jota en ees ostanut itselleni. Kun sen takaraivosta painaa, sen silmät liikkuu ja se pitää söppistä "UII UII" ääntä. Ihana :D  

Tuli siinä kierreltyä New Yorkeirt, H&M:t, Lindexit, Saiturinpörssit ja monet muut itikseen päästyä. Mun mielestä aika hurja saavutus että kävin itiksessä viimeks noin 9 vuotta sitten. Ei muuten näyttäny maisemat yhtään tutuilta.

Ja siis, mun on pakko sanoa, mä en ole mitenkään rasisti, mä olen itseasiassa hyvinkin suvaitsevainen ihminen jos siihen on aihetta ja toivoisin että kaikki maapallon ihmiset olis, mutta musta tuntuu että mä näin tän päivän aikana enemmän muslimeja sun muita huivipäitä kuin mä olen koko elämäni aikana nähnyt suomalaisia. Että tervetuloa itäkeskukseen.

(Ensimmäinen kuva tieviitoistahan on menomatkasta, kun kaksi raksamiestä kuskasi meidät takaisin kotiin. Mulla oli kyllä kamera mukana, mutta jostain kumman syystä se kuvailu vähän jäi taka-alalle niiden kaikkien hervottomien ALE ALE ALE tekstien takia..)

Kotimatkalla on hyvä napata läheiseltä Myllypuron tepparilta varmaan viidesadas päivän kahvi mukaan ja istua koko loppumatka Riihimäkeen kupla otassa. Ja ehkä vähän torkahtaa siinä samalla.

***

Kun vihdoin oltiin omassa kotikaupungissa, sain villin ajatuksen hakea pikaseen shokkivärin tähän mun "punaseen" kuontaloon. Mutta eipä siellä liikkeessä semmosia ollut, joten tyydyin vaan ostamaan pigmenttiä ja kirkautta lisäävän hiusnaamion mitä en vielä päässyt edes kokeilemaan :( Lisäksi, kun nyt oli kerran sitä fyrkendaalia, juoksin äkkiä Prisman puolelta hakemaan pitkän aikaa halajavani (halajaavani, halaja mit vit?) Singstarin suomihuiput pelin! Jes!! Ja kotona mua odotti iiiihana yllätys postissa, nimittäin Puolenkuun pelit oli viimeinkin muistanut mua ja mun singstarkokoelma karttui tänää nakhdella pelillä! Nimittäin suomihuippujen lisäksi Disneyn Singalong singstarilla! 

Mutta, koska olen hirveä tohelo, enkä i-k-i-n-ä ajattele asioita loppuun asti, kotiin tullessa astuin vain kaikkien postien päälle, hirveä hinku päästä purkamaan ostoskasseja, mun singstarille kävi näin:

Mä ihmettelinkin mikä siellä jalan alla rutisi... :D 

***

Kuten kommenteissa on tullut jos selväksi, mähän olen ihan hirveä alkoholisti, joten päätin tänäänkin suunnistaa Kälyni kanssa ottamaan vähän irtiottoa arjesta muutamalle läheiseen just-nyt-tänään-karaoke-kapakkaan. Siellä laulaa luikautettiin Erinit ja puhuttiin kaikkee ihme höpöp*skaa mitä naiset nyt yleensä pienessä sievässä saa mieleensä mahtumaan. Aiheet hyppivät muunmuassa asiakaspalvelusta aina siihen miten oli hirveää käydä p*skalla kun oli seurustellut poikaystävän kanssa vasta viikon. Ehhanata.

Nyt kotiin päästyäni, kello on 2:44 ja on hyvä aika ruveta kokkaamaan makaronipataa, niinkuin hyvään viihdeiltaan kuuluukin.

Oon sitä mieltä, että tässä postauksessakin on varmaan 200 kirjotusvirhettä jotka laitan muutaman Dracula-lonkeron piikkiin. Oon painanu peruutusnappia varmaan useammin ku itse kirjaimia tätä kirjottaessa. Niin, ja jauhelihan paistaminen pienessä pierussa on muuten aika taitolaji. Näkisitte meiän keittiön. Onnistuin jollain ihmeen konstilla saamaa tulikuumaa ranskankermaa mm. varpailleni, pitkin hellaa, TISKIPÖYDÄLLE ja lattialle. Ai kun teki gutaa.

-Tiia-

rainy day

Joskus sadepäivä tulee kuin tilauksesta. Silloin saa tekosyyn olla tekemättä mitään, sateellahan voisi vaikka kastua. Ei edes tarvitse siivota, sade on itsessään niin masentava asia, että ei tarvitse tehdä ikäviä asioita. Tässä yhteiskunnassa on suorastaan ruma olla tekemättä mitään. Minusta on oikein kivaa, että tänään sataa.

Sadepäivään sopii ehdottomasti joku lämmin keitto, joka on helppotekoinen, mausteinen ja itsestäänvalmistuva. Tänään siis tomaattipohjaista linssikeittoa. Lisänä itsetehtyjä auringonkukansiemensämpylöitä, musta tuntuu, että mä leivon joka päivä. Nimikkotee kuuluu asiaan.

Sateen hyvä puoli on myös siinä, ettei tarvitse kuunnella tuolla 20 metriä alapuolellani aina arkisin tapahtuvaa, kerrassaan rasittavaa autokatosremonttia. Sateenropinan sijaan välillä on mukava kuunnella musiikkia. Joose Keskitalon angstifolk sopii sadepäivään kuin Artturi kaappiin. Kuunnelkaa itse!

Tule minun luokseni, kulta

Kuolleen miehen laulu

Minä ja kapteeni