Volver!

Adam Barnes - Procession

Long time no ABC! Mulla on mahtunut tähän 17 päivän blogitaukoon niin elämäni kamalin viikko, typerän suuri summa menetettyä rahaa kuin pitkästä aikaa erittäin hyvät 24 tuntia. Aikaiseksi olen saanut kaikkea muuta kuin tähdellisiä asioita, joskin niitä olen hankkinut...

...Sain nimittäin vihdoinkin ostettua itselleni luomiväriviisikon Diorin vuoden 2013 syyskokoelmasta. Kun näin joskus kesällä ekat kuvat mallistosta, mietin, voiko enempää mun näköistä meikkikokoelmaa tehdäkään? Tähtiä - minä tykkään, metallivärejä - minä tykkään. Silti pihtasin puoli vuotta ennen kuin ostin kokoelmasta mitään. Harkitsin pitkään luomiväripalettejen väliltä, mutta päädyin lopulta sinivihreäsävyiseen Bonne Étoileen - violetin Constellationin lähes vastaavat sävyt multa löytyy jo muista viisikoista. Olisin halunnut myös viininpunaisen huulipunan (sävy 986 Bonne Aventure), mutta se näytti mun naamassani ihan kamalalta, joten jätin ostamatta.

Tiistaina katselimme Johannan kanssa vuosikymmenen mahtavinta komedianäytöstä, eli KalPa-Jokerit-ottelua. Lähtökohdat olivat suorastaan huikeat Aleksi Rantala-nimistä pellepallea, sentterinelikkoa, pakkipari Niemi-Lindelliä ja kolmoskentän laituriksi muodostunutta puolustaja-Dehneriä myöten. Syötiin pitsaa ja juotiin kaljaa, muuten tota neljän maalin urpoilua ei olisi pystynyt katsomaan. Ei se mitään, jääkiekko on vain jääkiekkoa.

Perjantaina mä tein jotain, mitä mun olisi pitänyt tehdä jo monta kuukautta sitten, eli käydä kampaajalla. Kaverit, (erityisesti Johanna), ovat avoimesti mutta oikeutetusti inhonneet mun hiuksia pitkän aikaa, joten mulla on tavallaan velvollisuus yrittää olla ystävieni silmissä viehättävän näköinen. Mua värjättiin kolmella värillä, leikattiin uusi malli, ja sain testata pelottavia kampaamolaitteita, kuten tuota kuvan muinaisfuturistishenkistä töhötintä. Lisäksi kahvia ja sympatiaa. Mä tykkäsin todella paljon lopputuloksesta (josta on mahdoton ottaa omakätisesti toimivaa kuvaa), mutta kaverini sanoin, hukkakäynti tuli - hän ei ainakaan huomaa mitään eroa. Kiitti!

Lennu tarjosi mulle viikonloppumajoituksen Vantaalla, ja oli tuonut mulle tuliaisia käydessään kääntymässä Mallorcalla. Mä addiktoiduin tohon purkkaan aikoinani Itävallassa, ja pyydän aina ihmisiä ostamaan mulle paljon tota, jos matka natsaa sopivaan maahan. Joku kolmen euron markettiviini taas puolestaan on aina pakollinen tuonti espanjalaisesta paikasta, tällä kertaa tilannetajuisesti punakeltaisena. Perjantai-illan ifk-tappion jälkeen ei ois ihan hirveästi huvittanut nousta vähän liian aikaisin lauantaiaamuna Poriin menevään bussiin. Olo oli hutera, ei huvittanut syödä tai juoda, uskoa omiin joutui kaivamaan lähes Kiinasta enkä edes jaksanut näyttää ihmiseltä ennen Humppilaa. Onneksi kuitenkin lähdin.

Maailman huonointa läpänheittoa, kymmeniä uusia lempinimiä, serkku, jota näkee ehkä kerran vuodessa, hallissa pääsi melkein kosketuksiin oman joukkueensa kanssa (en taaskaan osannut ottaa yhtään kuvaa hallista tai itse pelistä, sori), ääni tuli huudettua lähes kokonaan pois, ja pääasiana se voitto. En käsitä, miten porilaisia pidetään liigan mulkuimpina ihmisinä (se titteli kuuluu edelleen yksinoikeudella Raumalle!), mulle kerrottiin pelkästään kehuja meidän yhden bussin faniryhmästä, uteliaita kysymyksiä KHL-fiiliksistä, mihin päivän peli tulee ratkeamaan, mielipiteitä kummankin joukkueen nuorista lupauksista ja niin edelleen. Paikallisten kanssa puhuminen on mun mielestä vierasmatkailun suola, ja pyrin harrastamaan sitä paljon. Porissa oltiinkin ihailtavan sosiaalisia. Mä en ole tainnut ikinä kotiutua vierasmatkoilta voitto sylissä, ja ottelun viimeisen 40 sekunnin tunteiden vuoristorata ja ottelun jälkeiset joukkueen kiittämiset taisivatkin olla mulle se viikonlopun tähtihetki. Positiivista myös se, että osattiin vihdoinkin hakea Petteri Lindbohm pois lainalta takaisin kotiin.

Oli lievästi sanottuna kuumottavaa katsella The Day after Tomorrowia kun ulkona riehui myrsky, jonka nimi on varmaankin Oskari. Mä en pelkää ukkosta tai myrskyävää merta tipan tippaa (päin vastoin!), mutta kova tuuli kuivalla maalla on mulle kauhun paikka. Tärisen tuulen ravistellessa laseja ja vinkuessa parvekkeennurkissa, ja pysyn mahdollisimman kaukana ikkunoista (jos vaikka ikkuna menisi rikki, jo lasinsirutkin tekevät pipiä.) Eilen vietin siis rentouttavaa elokuvatuokiota lattialla (pöydän alla) makoillen.

Älä usko marsuihin

Ismo Alanko - Pornografiaa

Mä en ymmärrä, miksen osaa tehdä asioita lyhyen kaavan mukaan ja yksinkertaisesti kerralla loppuun... Kuten tänään tein tonnikalasalaattia, pakkoko se kananmuna oli pakottaa sydämen muotoon? Tai kun vaihdoin lakanoita, sänky oli pedattava hotellityyliin, silittää päiväpeittokin kuorruttaen sen Laura Ashleyn liinavaatetuoksulla ja asetella tyynyt ja torkkupeitot millintarkkaan riviin. Tai vaikka kaupoille lähtiessä, mukaan ei taatusti lähde vain se yksi asia. Myös asioiden valmiiksisaaminen on mulle poikkeuksellisen haastavaa.

Me lähdetään ihan kohta äidin kanssa Sibeliustalolle katsomaan Ismo Alankoa. Mä olen päättänyt pukeutua mekkoon, yllättävää kyllä. Värivalintakaan ei varmaan kauhean montaa yllätä. Ismo on mulle suurin verbaalinen idoli, jonka kunniaksi sekä postauksen otsikko, että biisi. Ja Johannan.

Lempieläimiä

Kirahvi on mun lempieläin, koska ne ovat pitkiä ja hoikkia mitä mä en ole. Olen myös syvästi kateellinen kirahvien silmäripsistä, ja voisin vaikka ajelluttaa pään kaljuksi jos vain saisin joltakulta vapaaehtoiselta kirahvilta ripset. Ripsenpidennykset ei aja samaa asiaa, niiden kanssa oli tuskallista käydä suihkussa. Tosin kirahvit eivät kyllä mun tietääkseni käy suihkussa... Kirahvirakkautta kunnioittaaekseni mun oli pakko ostaa nämä Ted Bakerin safarihenkiset kuoret puhelimeen. Jos ei tykkää kirahveista, niin tosta kuoresta löytää Nooan arkillisen verran eläimiä, jos jaksaa vaan tarpeeksi kauan katsoa. Minä ainakin jaksan!

Blogin perusteella musta saa varmaan sellaisen kuvan, että pukeudun käytännössä aina mekkoon tai vähintään hameeseen, ja saatan olla itserakas, jopa narsistinen, sillä minulla on vähintään kerran viikossa postauksessa kuva itsestäni. Herää kysymys, kuinka realistisen kuvan blogin edes pitäisi pitäjästään antaa? Hulmuhelmat 24/7 kun ei ole totuus musta, enkä oikein suostu tota narsismikorttiakaan allekirjoittamaan (edes tervettä sellaista.) Jollakin ihmeen kaupalla mulle vaan putkahtaa mieleen hameenkäyttöpäivinä ottaa itsestäni räpsy kahdessa sekunnissa peilin kautta tärisevällä käsivaralla, iPhonen laatukameralla. Tänään jäähallille katsomaan historian koomisinta nelosketjua, juurikin tuossa hameessa. En ota kantaa onko hame kuinka sovinnainen jääkiekonseuraamisunivormu, jos mä olen menossa sinne toiseen kotiin, mä tahdon tuntea oloni kotoisaksi enkä miettiä mitä muut miettivät mun vaatteistani. Olen seurannut Jokereita jopa valkoisessa pitsimekossa ja 15-senttisissä koroissa. Silloin kyllä syystäkin sai osakseen kummastuneita katseita.