Something borrowed, something blue

Mä olen edistynyt! Asun nykyisessä asunnossani kolmatta vuotta, ja vasta viime viikolla sain lisättyä aina puna-valko-mustaa väriteemaa noudattaneeseen olohuoneeseeni myös sinistä. Mä olen varmaan Lahden suurin tricolor-rakastaja (vaikka pukeutumisessahan se ei näy) joten toi äitin tunteella ompelema verho sopii mulle kuin jätskipaketti pakastimeen. Niissä on värimaailman lisäksi vaikka mitä muutakin mulle mieluisaa, kuten postimerkkejä ja -leimoja, lentskareita ja tähtiä. Jenkkimeiningillä. Koska mä oon hc-luokan mainonnan uhri, mun oli pakko ostaa tollanen väriävaihtava kynttilä. Sukulaisen mielestä mulla on liikaa kynttilöitä aina palamassa ja koko kotini vaikuttaa rahvaanomaiselta, mutta en suostu myöntämään.

Jos valittaisiin maailman epäonnistuneimpia käsityöihmisiä, olisin vähintäänkin perintöprinsessa (nimimerkillä puolessatoista kuukaudessa olen saanut neulottua n. puolet lapasen varresta, ja purkanut koko lapasen varmaan 12 kertaa...) Virkannut olen viimeksi 10 vuotta sitten, ja uhkarohkeasti halusin virkata säilytyskorin paitsi peittämään tv-tason takana roikkuvaa johtokatastrofia ja kätkemään erään pienehkön tavarakatastrofin, myös saadakseni lisää jotain sinistä mun tricolor-olkkariini. Jollakin ihmeen kaupalla sain aikaan epämuodostuneen löysän ja matalan kopan, jolla kissa tykkää leikkiä. Puolestatoista kilosta matonkudetta ei saanut tuon korkeampaa koria. Täytynee ostaa lisää kudetta ja toivoa, että toi pysyy edes puolittain kasassa.

Joulukuu on kohta puolessa välissä, ja musta on äärimmäisen kunnioitettavaa myös se, että mä olen saanut joulukoristeltua kotini. Mitään lumihiutaleita, tonttuja ja poroja mä en ikkunoihini teippaa, mutta joulupalloja sen sijaan... Ostin taannoin Ikeasta 50 joulupalloa, joten niitä riitti niin Aalto-maljakkoon kuin ovenkarmeihinkin. Toi kuusi on muuten varmaan 20 vuotta vanha. Kuvassa ainakin olen vähän vajaa (sic!) nelivuotias, ja kuusi on sama. Palloja lukuunottamatta mulla on harmittavan vähän joulukoristeita, korkokengän ja latvarusetin sain viime vuonna, köynnös on puolikalju armopala isältä. Ei tosin noin pieni kuusi paljoa koristeita kaipaa. Myöskään kuusen aiheuttamalle johtohelvetille en ole keksinyt mitään, anteeksi ja kärsikää asian kanssa! Eräs en-usko-ikinä-onnistuvani-projekti tuli muuten viime yönä valmiiksi: 30 enemmän tai vähemmän kaunista joulukorttia.
En ole saanut sitä punaista kuorta jolla saa lähettää joulukortteja halvemmalla, joten täytynee lähteä kovistelemaan postipoikia.

Volver!

Adam Barnes - Procession

Long time no ABC! Mulla on mahtunut tähän 17 päivän blogitaukoon niin elämäni kamalin viikko, typerän suuri summa menetettyä rahaa kuin pitkästä aikaa erittäin hyvät 24 tuntia. Aikaiseksi olen saanut kaikkea muuta kuin tähdellisiä asioita, joskin niitä olen hankkinut...

...Sain nimittäin vihdoinkin ostettua itselleni luomiväriviisikon Diorin vuoden 2013 syyskokoelmasta. Kun näin joskus kesällä ekat kuvat mallistosta, mietin, voiko enempää mun näköistä meikkikokoelmaa tehdäkään? Tähtiä - minä tykkään, metallivärejä - minä tykkään. Silti pihtasin puoli vuotta ennen kuin ostin kokoelmasta mitään. Harkitsin pitkään luomiväripalettejen väliltä, mutta päädyin lopulta sinivihreäsävyiseen Bonne Étoileen - violetin Constellationin lähes vastaavat sävyt multa löytyy jo muista viisikoista. Olisin halunnut myös viininpunaisen huulipunan (sävy 986 Bonne Aventure), mutta se näytti mun naamassani ihan kamalalta, joten jätin ostamatta.

Tiistaina katselimme Johannan kanssa vuosikymmenen mahtavinta komedianäytöstä, eli KalPa-Jokerit-ottelua. Lähtökohdat olivat suorastaan huikeat Aleksi Rantala-nimistä pellepallea, sentterinelikkoa, pakkipari Niemi-Lindelliä ja kolmoskentän laituriksi muodostunutta puolustaja-Dehneriä myöten. Syötiin pitsaa ja juotiin kaljaa, muuten tota neljän maalin urpoilua ei olisi pystynyt katsomaan. Ei se mitään, jääkiekko on vain jääkiekkoa.

Perjantaina mä tein jotain, mitä mun olisi pitänyt tehdä jo monta kuukautta sitten, eli käydä kampaajalla. Kaverit, (erityisesti Johanna), ovat avoimesti mutta oikeutetusti inhonneet mun hiuksia pitkän aikaa, joten mulla on tavallaan velvollisuus yrittää olla ystävieni silmissä viehättävän näköinen. Mua värjättiin kolmella värillä, leikattiin uusi malli, ja sain testata pelottavia kampaamolaitteita, kuten tuota kuvan muinaisfuturistishenkistä töhötintä. Lisäksi kahvia ja sympatiaa. Mä tykkäsin todella paljon lopputuloksesta (josta on mahdoton ottaa omakätisesti toimivaa kuvaa), mutta kaverini sanoin, hukkakäynti tuli - hän ei ainakaan huomaa mitään eroa. Kiitti!

Lennu tarjosi mulle viikonloppumajoituksen Vantaalla, ja oli tuonut mulle tuliaisia käydessään kääntymässä Mallorcalla. Mä addiktoiduin tohon purkkaan aikoinani Itävallassa, ja pyydän aina ihmisiä ostamaan mulle paljon tota, jos matka natsaa sopivaan maahan. Joku kolmen euron markettiviini taas puolestaan on aina pakollinen tuonti espanjalaisesta paikasta, tällä kertaa tilannetajuisesti punakeltaisena. Perjantai-illan ifk-tappion jälkeen ei ois ihan hirveästi huvittanut nousta vähän liian aikaisin lauantaiaamuna Poriin menevään bussiin. Olo oli hutera, ei huvittanut syödä tai juoda, uskoa omiin joutui kaivamaan lähes Kiinasta enkä edes jaksanut näyttää ihmiseltä ennen Humppilaa. Onneksi kuitenkin lähdin.

Maailman huonointa läpänheittoa, kymmeniä uusia lempinimiä, serkku, jota näkee ehkä kerran vuodessa, hallissa pääsi melkein kosketuksiin oman joukkueensa kanssa (en taaskaan osannut ottaa yhtään kuvaa hallista tai itse pelistä, sori), ääni tuli huudettua lähes kokonaan pois, ja pääasiana se voitto. En käsitä, miten porilaisia pidetään liigan mulkuimpina ihmisinä (se titteli kuuluu edelleen yksinoikeudella Raumalle!), mulle kerrottiin pelkästään kehuja meidän yhden bussin faniryhmästä, uteliaita kysymyksiä KHL-fiiliksistä, mihin päivän peli tulee ratkeamaan, mielipiteitä kummankin joukkueen nuorista lupauksista ja niin edelleen. Paikallisten kanssa puhuminen on mun mielestä vierasmatkailun suola, ja pyrin harrastamaan sitä paljon. Porissa oltiinkin ihailtavan sosiaalisia. Mä en ole tainnut ikinä kotiutua vierasmatkoilta voitto sylissä, ja ottelun viimeisen 40 sekunnin tunteiden vuoristorata ja ottelun jälkeiset joukkueen kiittämiset taisivatkin olla mulle se viikonlopun tähtihetki. Positiivista myös se, että osattiin vihdoinkin hakea Petteri Lindbohm pois lainalta takaisin kotiin.

Oli lievästi sanottuna kuumottavaa katsella The Day after Tomorrowia kun ulkona riehui myrsky, jonka nimi on varmaankin Oskari. Mä en pelkää ukkosta tai myrskyävää merta tipan tippaa (päin vastoin!), mutta kova tuuli kuivalla maalla on mulle kauhun paikka. Tärisen tuulen ravistellessa laseja ja vinkuessa parvekkeennurkissa, ja pysyn mahdollisimman kaukana ikkunoista (jos vaikka ikkuna menisi rikki, jo lasinsirutkin tekevät pipiä.) Eilen vietin siis rentouttavaa elokuvatuokiota lattialla (pöydän alla) makoillen.

Älä usko marsuihin

Ismo Alanko - Pornografiaa

Mä en ymmärrä, miksen osaa tehdä asioita lyhyen kaavan mukaan ja yksinkertaisesti kerralla loppuun... Kuten tänään tein tonnikalasalaattia, pakkoko se kananmuna oli pakottaa sydämen muotoon? Tai kun vaihdoin lakanoita, sänky oli pedattava hotellityyliin, silittää päiväpeittokin kuorruttaen sen Laura Ashleyn liinavaatetuoksulla ja asetella tyynyt ja torkkupeitot millintarkkaan riviin. Tai vaikka kaupoille lähtiessä, mukaan ei taatusti lähde vain se yksi asia. Myös asioiden valmiiksisaaminen on mulle poikkeuksellisen haastavaa.

Me lähdetään ihan kohta äidin kanssa Sibeliustalolle katsomaan Ismo Alankoa. Mä olen päättänyt pukeutua mekkoon, yllättävää kyllä. Värivalintakaan ei varmaan kauhean montaa yllätä. Ismo on mulle suurin verbaalinen idoli, jonka kunniaksi sekä postauksen otsikko, että biisi. Ja Johannan.