Vappuviikko

Nää arkipostaukset ovat jääneet mulla taas vähän vähemmälle. Vaikka tämäkin viikko on ollut kohtuullisen tapahtumatäyteistä, jonka seurauksena postaukset lähentelevät kilometrimittoja. Kännykkäpostailu on jotain todella rasittavaa, ehkä mun pitäisi taas opetella raahaamaan läppäriä mukanani joka paikkaan, jotta bloggaaminen ei kärsisi. Katsaus aikavälille keskiviikko-sunnuntai.

Vappujuhlinta alkoi tätini hääpäiväkahvituksilla ja vapun ainoilla munkeilla. En ymmärrä, miten multa meinaa aina jäädä sesonkileivonnaiset syömättä, tippaleipiäkään en ole syönyt vuosikausiin. Ehkä leivokset eivät ole mun juttu.

Vartin pikashoppailut Helsingissä ennen kauppojen kiinnimenoa. Ostin vain kiireessä sovittamatta mustan topin ja kuvissa näkyvän raidallisen mekon, joka vaatii jonkinasteista fiksausta ennen käyttöönottoa. Löysin myös Zarasta maailman kivoimmat mustat mantelikärkiset sisäsyrjältä avoimet avokkaat, mutta niistä ei yllättäen ollut mun kokoa. Korvauksena kenkämenetykselle ostin Stockalta Diorin kevätkokoelman liian sievän luomivärin. Vain reilu kolme kuukautta myöhempään kuin mitä suunnittelin. Sarjassamme en raaski käyttää ikinä.

Mun vappu kului siis Helsingissä ja rauhallisissa merkeissä. Kävin aattoiltana katsomassa lakitettua Havis Amandaa ja kävelemässä eteläisessä kantakaupungissa. Tähtitorninmäellä oli ehkä kymmenen ihmistä, ja Kaivopuistossa kanssajuhlijat vaikuttivat vähintään viisi vuotta nuoremmilta. Olin todella kuiva vapunviettäjä, en edes pukeutunut mihinkään jännittävään, vaikka mulla on aiemmin sellainen ollutkin tapana. Loppuilta menikin On the Rocksissa jonkun Led Zeppelin-tribuuttibändin tahdissa.

Vappupäivänä mentiin Leenan ja Johannan kanssa ex tempore katsomaan Teuvoa  Ovetskinia  Orlovia Suomi-Venäjä-peliä Jaffalle. Kyseessä oli myös mun henkilökohtainen maajoukkuedebyytti, sinänsä sääli, että sen piti tapahtua tällaisessa merkityksettömässä turnauksessa. Yrityksistä huolimatta mä en saanut itseäni viritettyä kiekkokatselutunnelmaan, ja istuin koko ottelun poikkeuksellisen hiljaa. Ja sivumennen sanoen, eilen julkaistu MM-kisojen rosteri vahvisti, että tänä keväänä tunteella suhtaudutaan vain NHL-pleijareihin.

Perjantai ja lauantai vietettiin Itämerellä risteillen kaudenpäätöshengessä. Muistin jälleen vähän kantapään kautta miksi risteily on mulle niin harvinaista herkkua. Kun vesiselvänä (plus yksi lasten drinkki) katsoi vierestä sitä meininkiä, meinasi pikkaisen hirvittää. Onneksi vain pikkaisen, olihan mulla hauskaa tanssilattialla, ulkokannella, hissien kanssa tapellessa ja kuuden lautasellisen illallisbuffetissa. Maihin en kerennyt ja laivaltakaan ei tullut tuliaisiksi muuta kuin kurkkukipu. Amatööritouhua.

Lauantai-iltapäivällä Länsisatamaan saapuessa ajatus kotiinpaluusta ja kaiken loppumisesta tuntui erittäin surulliselta. Niinpä päätettiin parin minuutin harkinta-ajalla lähteä rautatieaseman sijaan takseilemaan Myllypuroon ja katsomaan JFC:n peliä. Ja siitä Leenalaan jatkoille. Koska mä olen nainen, vietin koko illan keittiössä. Ja omaan kotiin palaaminen oli edessä vasta sunnuntaina, myöhäisen salaattiaamiaisen ja Suomi-Tsekkipelin jälkeen.

I fell in love at the seaside

The Kooks - Seaside

Vaikka tänään ei ole mikään throwback thursday, haluan palailla ajassa vähän taaksepäin. Mun Itävaltasisko (ilman biologista yhteyttä) ja -kaveri kävivät viikko sitten parin päivän visiitillä Helsingissä. Mun tehtävänä oli toimia turistioppaana, joka oli yllättävän hankala haaste. En mä osaa katsella Helsinkiä turistinäkökulmasta. Sisko onneksi tiesi itse haluavansa Lintsin Sea Lifeen, jossa käytiin sunnuntaipäivän aikana kahdesti - aamupäivällä ja ennen sulkemista. Mikäs siinä jos tykkää kaloista.

Oon muuten aina todella onnistuneen näköinen valokuvissa, varsinkin toisten ottamissa. Tukkakin oli aamulla ihan kiva, mutta Helsingissä tuulee käytännössä aina. Turistiurpoilu oli hyvää harjoitusta ja tuntumanhakemista mun Rooman reissua varten, siellä joutuisi kuitenkin suunnistamaan ja kipittelemään. Koska mun aikataulumuisti on hyvä kävellen näkee paikkoja paljon paremmin, päädyttiin marssimaan Kansallisoopperalta Töölönlahden kautta ylös Linnanmäelle.

Koska haluttiin hoitaa safkaaminen halvalla, mentiin Vapianoon. Mä en henkilökohtaisesti oikein tykkää konseptista, jossa ruuan joutuu metsästämään itse, vaan nautin siitä pöytääntarjoilusta. Mutta vaihtelu on hyvästä toisinaan. Mä valmistauduin Italianmatkaan pitsalla. Sisko otti samaa ruokaa, koska me molemmat rakastetaan rucolaa, ja tossa sitä oli ihan reippaasti.

Ja koska mun turistioppaan taidot on hyvin rajalliset, päätin viedä tytöt mun lempipaikkaan Helsingissä. Lahdenpoukamaan lounais-Suomenlinnassa. Yksi mun legendaarisista lausahduksista Itävallassa oli, että rakastaisin tätä maata vähän enemmän, jos joku vain siirtäisi sen meren rannalle. Moni itävaltalainenkin on samalla linjalla. Viihdyttiin useampi tunti merelle tuijottaen ja jutellen. Olin iloisesti yllättynyt, että mun saksan puhetaito ei ole haihtunut minnekään noin vuoden puhumattomuuden jälkeen. Ikävä paikallisia ja maata kohtaan ei lievittynyt yhtään, päin vastoin. Nyt se on mun vuoro lähteä Itävaltaan.

Party on!

Viikonloppuna juhlittiin jälleen synttäreitä, tällä kertaa Lotan. Näillä näkymin myös viimeiset synttärit vähään aikaan, johan tässä onkin viimeiset puolitoista kuukautta saanut rampata syntymäpäivillä. Seuraava putki on jälleen syys-lokakuun vaihteessa, jolloin suurin osa isän puolen sukulaisista on päättänyt syntyä.

Mä unohdin ottaa kuvia valoisaan aikaan ja itse juhlista, josta kertoo se, että postauksen kuvamateriaali ei ole kummoinen. Ja se, että mulla oli sunnuntaiaamupäivällä vielä 54 prosenttia akkua jäljellä.

Myös juhlimistyylini on rauhoittunut huomattavasti teinivuosista. Siinä missä viisi vuotta sitten olisin todennäköisimmin löytänyt itseni boolimaljasta leikkimästä sukellusvenettä, nyt istuin tuntitolkulla kavereiden kanssa kylmässä saunassa, vaatteet päällä kuunnellen YUPta, kunnes menin olkkariin katsomaan änäriä. Oikeasti mulla oli tosi hauskaa.

Ne, jotka vakoilevat mun instagramiani, ovatkin jo nähneet mun uuden tatuoinnin. Pahoittelen toisen kuvan lohkeillutta kynsilakkaa, kelmeää aamuvalaistusta ja rasvaamatonta leimaa, tää on vasta paranemisvaihe. Onnistuin saamaan todella nopeasti ajan Liskogalleriasta, ja kävin sieltä ottamassa kolmannen ja todennäköisimmin myös toiseksi viimeisen leimani.

Olen pitkään harkittuun ja nopeasti toteutuneeseen tatuointiini äärimmäisen tyytyväinen, ei epäilystäkään missä mua tullaan jatkossakin leimaamaan Suomessa. Ja avataan noita numeroita vielä sen verran, että ne merkitsevät mulle muutakin kuin lempipelaajani pelinumeroa.

Aamukahvilla

Mulla oli keskiviikkona menoa Helsingissä. Koska päivä oli kaunis, kirkas ja aurinkoinen, päätettiin ex tempore-henkisesti Leenan kanssa juoda aamukahvit torilla ennen mun varsinaista tapaamista. Olin omasta mielestä vielä ihan nätti, kun astuin junasta ulos. Sitten jäätävä helsinkiläinen merituuli puhalsi mut takaisin maanpinnalle, sotkien hiukset tuhannen sutturalle ylimennessään.

Julian kanssa ei olla ehditty treffailemaan pitkään aikaan, joten otettiin keskiviikkona vahinko takaisin. Mä olin etukäteen jo päättänyt, etten tarvitse Hulluilta päiviltä yhtikäs mitään, mutta jouduin kyseisen sirkuksen sivullisuhriksi Julian metsästäessä mausteita. Päätös myös piti, mä en kulkenut eilen pitkin Helsingin katuja keltainen muovikassi kädessäni.

Syö Helsinki-hengessä mentiin syömään hampparit takavuosien suosikkipaikkaamme Rymy-Eetuun. Ravintola oli onneksi käytännössä tyhjillään, meidän pääpuheenaiheemme oli parasitologia, joka saattaa karkottaa herkimmiltä ruokahalut. Ja koska mulla oli edessä änäriyö, eikä ehditty puhua ruokailun ohella kylliksi, mentiin Foorumin Väinöön kahville. Sieltä saa erittäin asiallisen kokoisen kupin kahvia.

Torstaipäivän puolelle venähtäneen aamukahvireissun kohokohta oli kuitenkin mun kohtaamani elämäni ensimmäinen elävä siili Kumpulassa. Mä olen aiemmin nähnyt luonnossa vain auton yliajamia ex-siilejä, ja olen aina ihan innoissani, kun näen onnellisen villieläimen lähietäisyydeltä, oli se sitten mikä pupu tai sammakko tahansa.

Jokainen maailman Chicago Blackhawks-fani taitaa olla muuten mulle kiitoksen velkaa. Olin äärimmäisen väsynyt pelin junnatessa jatkoajalla, ja totesin ääneen: "tästä hyökkäyksestä saa luvan tulla maali." Ja niinhän siitä tulikin, Sharpin epäonnistunut laukaus nousi torjunnasta kerrassaan merkillisesti ylöspäin, josta maalivahti itse ilmasta tökkäsi kiekon maaliin. Mulle suositeltiin uutta uraa manaajana.

24

Musta tuntuu että valtaosa ihmisistä on syntynyt maalis-huhtikuussa. Näin on ainakin mun omien kavereiden kohdalla, synttäreillä on saanut rampata harva se viikonloppu, ja Facebook-onnitteleminen on päivittäistä. Eilenkin oli juhlimisen vuoro, Suffan 24-vuotissynttärit! Lyötiin Johannan kanssa kielitaitoiset päämme yhteen ja kirjoitettiin kortti. Mun henkilökohtainen suosikkini on toi sinikeltainen onnentoivotus grönlanniksi.

Etkoiltiin ensin synttärisankarin luona lähemmäs neljä tuntia. Tarjolla oli kakkuja ja kuplivaa. Laulettiin myös kehittäviä kappaleita Singstarilla, kuten Poika saunoo, ja nautittiin naapuriviihteestä. Sen jälkeen Tivoliin juomaan ilmaiset skumpat, josta ilta jatkui isommalla porukalla viihtyisämpään paikkaan.

Eilen oli lähes hurrikaaniluokan tuuli, ja asukuvat menivät täysin säätämiseksi. Pahoittelut kaikille ohikulkijoille, jotka näkivät liikaa mun tehdessä varmaan viidesti Kesälesken metrotunnelit.

Party time, excellent!

Lieminen ft. Davo & Edu - Tääl on Lieminen

Ensiksi, suurkiitokset viime yön aikana tulleista kahdestasadastaneljästäkymmenestä kommentista. Pahoittelen, jos siinä hösselissä meni jokin asiallinen kommentti kadoksiin. Kun ensimmäiset 10 kommenttia olivat kirjoitettu tyyliin "tÄMÄ oN *kirosanakirosana* SInuA hAUkKUvA KomNentTI", pidin parhaana ratkaisuna klikkailla kaikki kylmästi sen enempää lukematta poistoon.

Leenalla oli sunnuntaina syntymäpäivät, joita juhlittiin lauantaina. Lauantai on kaikin puolin sunnuntaita parempi juhlimispäivä. Hyvien juhlien jälkeen kun tarvitaan aina toipumispäivä, ja sunnuntai on useimmiten vapaa.

Kuvamateriaali on vähäistä niin yksityisyydensuojan vuoksi, kuin sen faktankin takia, että kamerankäyttö unohtui kakunpuhaltamisen jälkeen. Mä kävin ostamassa Leenalle oikeanvärisiä kukkia, ja tuhosin Seiskan korttia askarrellessani. Mut kutsuttiin viideltä mutta ilmestyin kolmelta, aikatauluttaminen selvästikään ei kuulu mun taitoihin.

Iia leipoi kakun, ja Leenan poikaystävän aloitteesta ostettiin porukalla pari lippua Justin Timberlaken keikalle. Synttärisankaritar oli kaikkien onneksi lahjasta erittäin mielissään. Ilta kääntyi yleisen hengailun lomassa yöhön ja huipentui joskus lintujen aamulaulun aikaan käytyyn korttipeliturnaukseen. Oli oikeasti paljon jännittävämpää kuin miltä kuulosti!

Back to the 80's

Koin etkot, baarin ja jatkot. Harvoin olen jaksanut yhtä hyvin. Kuvamateriaali juhlista on poikkeuksellisen suppeaa, ensinnäkin siksi, että halusin suojella kanssajuhlijoideni yksityisyyttä  -  ja toiseksi - vain hyvin harva kuva oli tärähtämätön, kiitos hivenen maistissa olleen kuvaajan. Itsehän olin täysin selvä.

Illan avainsanat olivat slaavikyykky, Kirka ja Never gonna give you up. Mun kasarilookin näkee kuvista, oltiin pukeuduttu Johannan kanssa kutakuinkin samalla kaavalla eri väreissä. Jostain syystä mulla oli koko illan hirveä amerikkalainen uutistenlukija-olo, näytän mielestäni ihan uutisankkurilta. En kyllä tiedä, luettiinko jenkkilässä 80-luvulla uutisia kreppitukassa.

Mun olkatoppaukset on kokoluokkaa Arnold Schwarzenegger, mutta kasarivuosina kai kaikissa vaatteissa oli toppaukset, niin olissa kuin muuallakin. Säärystimet on väritykseltään näköjään enemmän 70- kuin 80-lukua, mutta saanen sen anteeksi. Äiti oli saanut noi äidiltään 18-vuotiaana, mä en itse jaksanut ehtinyt kutoa asuun paremmin sopivia. Mulla on paha tapa heittää asioita överiksi, mutta kyseisellä vuosikymmenellä överiksiheittäminen taisi olla enemmän sääntö kuin poikkeus.

Gaijin

Maanantai-iltana juhlistettiin Johannan synttäreitä Gaijinissa. Tää oli täysi win-win-situation, oon itsekin halunnut kyseiseen ravintolaan syömään jo useamman vuoden ajan, ja tiesin Johannan arvostavan ruokalahjaa. Vein sentään sankarittarelle kukkia!

Olin kuullut vähän kritiikkiä Gaijinin vieri viereen-pöytäasettelusta ja meluisasta tunnelmasta. Omasta mielestänikin naapuripöytä oli vähän liian lähellä, mutta onneksi siinä ei istunut ketään. Ei häiritty Johannan kanssa koko ravintolaa omilla jutuillamme.

Mä en ole mikään ravintolakriitikko, en edes ruokahifistelijä, mutta osaan kyllä sanoa mikä on hyvää ja mikä on pahaa. Valintana oli Gaijinin maistelumenu sillä perusteella, että päästään maistamaan mahdollisimman paljon kaikkea. Ja kaikki, mitä söin, oli äärimmäisen hyvää. Ruoka oli luonnollisesti laadukkaista raaka-aineista, visuaalisesti näyttävää ja makuyhdistelmät yksinkertaisia olematta tylsiä. Muuta ei tarvita.

Palvelu oli huippuluokkaa, asiallista ja rentoa olematta ylimielistä ja tärkeilevää. Asiakas todellakin haluttiin ottaa huomioon. Vesikannuun ei tarvinnut itse koskea, henkilökunta piti huolen siitä, että lasi ei ollut koskaan tyhjä. Ruokia tuli syötyä niin käsillä, puikoilla kuin haarukka-lusikkayhdistelmälläkin. Mä tykkään, kun illallisella on monia elementtejä.

Varsinainen pääruoka eli Gaijin Tonkatsu antoi mahdollisuuden askarteluun ja luovuudenkäyttöön: salaatinlehdelle kasattiin oman maun mukainen yhdistelmä leivitetystä possusta, erilaisista kastikkeista ja pikkelöidyistä vihanneksista. Mun suosikkini oli chilikastike ja kurkku.

Jälkkäri kruunasi illan, eikä laskunmaksaminen harmittanut yhtään. Hyvästä ruuasta maksaakin mielellään. Nähtiin myös itse omistaja! Ilta venyi yllättävän pitkäksi allekirjoittaneen loistavien Helsinki autoillen-navigointitaitojen ansiosta. Onneksi meillä oli kyyti takaisin Lahteen. Koska kumpikin kotiutui täysin vatsoin ja kello läheni yhtä, paluumatkan tunnelma oli erittäin hilpeä. Radion sijasta laulettiin niin joulu- kuin rippikoululauluja, ysäriklassikoita unohtamatta.