8

Eilen oli Teemu Selänteen viimeinen runkosarjapeli. Mä olin viikonlopun jälkeen rättiväsynyt ja univeloissa, ikinä ei ole ollut yhtä vaikeaa herätä keskellä yötä katsomaan änäriä. Vaan ei tollasta spektaakkelia voi jättää välistä! Mä olen yrittänyt opetella syömään terveellisesti (suomeksi: laihduttaa) joten tein pitsaa ilman juustoa kaapin ja pakastimen aarteista. Täytteenä kebablihaa, sipulia ja chiliä, tomaattikastikkeen jaksoin keittää itse. Enpä ole ikinä nähnyt yhtä surullista pitsaa.

Lievästi urheiluromantikkona ja hyvin itkuherkkänä tota peliä oli tunteikasta, jopa vaikeaa katsoa. Silmät sumeni melkein jokaisesta thank you-plakaatista ja selostajan maininnasta, ja pelinjälkeiskarkelot oli yhtä kyyneltä. Selänne on aina pelannut siellä kun mä olen änäriä seurannut, se on pelannut siellä jo ennen mun syntymää. Tuntuu absurdilta, että viime hetket NHL-jäillä olisivat nyt käsillä. Kiitos Teemu.

Terveellisestä syönnistä puheenollen... Mun ja äidin viikottaiset kahvihetket ovat olleet vähän kiven alla viime aikoina. Tosin äidin kymmenen minuuttiakin on nykyään kolme varttia, joten viikko voi ihan hyvin olla kymmenpäiväinen. Mä en ollut syönyt päiväsaikaan mitään, eli suuntana oli Picnic. Mä olen altis kaikille uutuushypetystarjouksille, joten valintana oli tollainen kana-jalapenotäytteinen parilaleipä, jolla oli joku latinoperäinen nimi. Äiti kehui ihan ääneen "ihana nähdä että sulla on nälkä!" Aivan kuin mulla ei koskaan olisi.

Onnistuin hommaamaan viime viikolla jalkapohjaani (mun kenkävalinnoilla ehkä se epätodennäköisin paikka!) hamsterinkokoisen rakon, joka ei ole ymmärtänyt poistua tahi puhjeta. Iskin tänään sen päälle rakkolaastarin, joka taisi suututtaa ton saatanan ihan huolella. Mun liikkuminen on nyt kaikkea muuta kuin Usain Boltin luokkaa ja näytän lonkkavikaiselta gorillalta kävellessäni. Kilometrin kipittelyssä mieltäylentävässä tihkusateessa kesti melkein neljäkymmentä minuuttia, ja tähänhän ei ole syynä se, että mulla olisi huono kunto. Asioita joita en yleensä edes ajattele: olisipa auto.

Party on!

Viikonloppuna juhlittiin jälleen synttäreitä, tällä kertaa Lotan. Näillä näkymin myös viimeiset synttärit vähään aikaan, johan tässä onkin viimeiset puolitoista kuukautta saanut rampata syntymäpäivillä. Seuraava putki on jälleen syys-lokakuun vaihteessa, jolloin suurin osa isän puolen sukulaisista on päättänyt syntyä.

Mä unohdin ottaa kuvia valoisaan aikaan ja itse juhlista, josta kertoo se, että postauksen kuvamateriaali ei ole kummoinen. Ja se, että mulla oli sunnuntaiaamupäivällä vielä 54 prosenttia akkua jäljellä.

Myös juhlimistyylini on rauhoittunut huomattavasti teinivuosista. Siinä missä viisi vuotta sitten olisin todennäköisimmin löytänyt itseni boolimaljasta leikkimästä sukellusvenettä, nyt istuin tuntitolkulla kavereiden kanssa kylmässä saunassa, vaatteet päällä kuunnellen YUPta, kunnes menin olkkariin katsomaan änäriä. Oikeasti mulla oli tosi hauskaa.

Ne, jotka vakoilevat mun instagramiani, ovatkin jo nähneet mun uuden tatuoinnin. Pahoittelen toisen kuvan lohkeillutta kynsilakkaa, kelmeää aamuvalaistusta ja rasvaamatonta leimaa, tää on vasta paranemisvaihe. Onnistuin saamaan todella nopeasti ajan Liskogalleriasta, ja kävin sieltä ottamassa kolmannen ja todennäköisimmin myös toiseksi viimeisen leimani.

Olen pitkään harkittuun ja nopeasti toteutuneeseen tatuointiini äärimmäisen tyytyväinen, ei epäilystäkään missä mua tullaan jatkossakin leimaamaan Suomessa. Ja avataan noita numeroita vielä sen verran, että ne merkitsevät mulle muutakin kuin lempipelaajani pelinumeroa.

Aamukahvilla

Mulla oli keskiviikkona menoa Helsingissä. Koska päivä oli kaunis, kirkas ja aurinkoinen, päätettiin ex tempore-henkisesti Leenan kanssa juoda aamukahvit torilla ennen mun varsinaista tapaamista. Olin omasta mielestä vielä ihan nätti, kun astuin junasta ulos. Sitten jäätävä helsinkiläinen merituuli puhalsi mut takaisin maanpinnalle, sotkien hiukset tuhannen sutturalle ylimennessään.

Julian kanssa ei olla ehditty treffailemaan pitkään aikaan, joten otettiin keskiviikkona vahinko takaisin. Mä olin etukäteen jo päättänyt, etten tarvitse Hulluilta päiviltä yhtikäs mitään, mutta jouduin kyseisen sirkuksen sivullisuhriksi Julian metsästäessä mausteita. Päätös myös piti, mä en kulkenut eilen pitkin Helsingin katuja keltainen muovikassi kädessäni.

Syö Helsinki-hengessä mentiin syömään hampparit takavuosien suosikkipaikkaamme Rymy-Eetuun. Ravintola oli onneksi käytännössä tyhjillään, meidän pääpuheenaiheemme oli parasitologia, joka saattaa karkottaa herkimmiltä ruokahalut. Ja koska mulla oli edessä änäriyö, eikä ehditty puhua ruokailun ohella kylliksi, mentiin Foorumin Väinöön kahville. Sieltä saa erittäin asiallisen kokoisen kupin kahvia.

Torstaipäivän puolelle venähtäneen aamukahvireissun kohokohta oli kuitenkin mun kohtaamani elämäni ensimmäinen elävä siili Kumpulassa. Mä olen aiemmin nähnyt luonnossa vain auton yliajamia ex-siilejä, ja olen aina ihan innoissani, kun näen onnellisen villieläimen lähietäisyydeltä, oli se sitten mikä pupu tai sammakko tahansa.

Jokainen maailman Chicago Blackhawks-fani taitaa olla muuten mulle kiitoksen velkaa. Olin äärimmäisen väsynyt pelin junnatessa jatkoajalla, ja totesin ääneen: "tästä hyökkäyksestä saa luvan tulla maali." Ja niinhän siitä tulikin, Sharpin epäonnistunut laukaus nousi torjunnasta kerrassaan merkillisesti ylöspäin, josta maalivahti itse ilmasta tökkäsi kiekon maaliin. Mulle suositeltiin uutta uraa manaajana.