8

Eilen oli Teemu Selänteen viimeinen runkosarjapeli. Mä olin viikonlopun jälkeen rättiväsynyt ja univeloissa, ikinä ei ole ollut yhtä vaikeaa herätä keskellä yötä katsomaan änäriä. Vaan ei tollasta spektaakkelia voi jättää välistä! Mä olen yrittänyt opetella syömään terveellisesti (suomeksi: laihduttaa) joten tein pitsaa ilman juustoa kaapin ja pakastimen aarteista. Täytteenä kebablihaa, sipulia ja chiliä, tomaattikastikkeen jaksoin keittää itse. Enpä ole ikinä nähnyt yhtä surullista pitsaa.

Lievästi urheiluromantikkona ja hyvin itkuherkkänä tota peliä oli tunteikasta, jopa vaikeaa katsoa. Silmät sumeni melkein jokaisesta thank you-plakaatista ja selostajan maininnasta, ja pelinjälkeiskarkelot oli yhtä kyyneltä. Selänne on aina pelannut siellä kun mä olen änäriä seurannut, se on pelannut siellä jo ennen mun syntymää. Tuntuu absurdilta, että viime hetket NHL-jäillä olisivat nyt käsillä. Kiitos Teemu.

Terveellisestä syönnistä puheenollen... Mun ja äidin viikottaiset kahvihetket ovat olleet vähän kiven alla viime aikoina. Tosin äidin kymmenen minuuttiakin on nykyään kolme varttia, joten viikko voi ihan hyvin olla kymmenpäiväinen. Mä en ollut syönyt päiväsaikaan mitään, eli suuntana oli Picnic. Mä olen altis kaikille uutuushypetystarjouksille, joten valintana oli tollainen kana-jalapenotäytteinen parilaleipä, jolla oli joku latinoperäinen nimi. Äiti kehui ihan ääneen "ihana nähdä että sulla on nälkä!" Aivan kuin mulla ei koskaan olisi.

Onnistuin hommaamaan viime viikolla jalkapohjaani (mun kenkävalinnoilla ehkä se epätodennäköisin paikka!) hamsterinkokoisen rakon, joka ei ole ymmärtänyt poistua tahi puhjeta. Iskin tänään sen päälle rakkolaastarin, joka taisi suututtaa ton saatanan ihan huolella. Mun liikkuminen on nyt kaikkea muuta kuin Usain Boltin luokkaa ja näytän lonkkavikaiselta gorillalta kävellessäni. Kilometrin kipittelyssä mieltäylentävässä tihkusateessa kesti melkein neljäkymmentä minuuttia, ja tähänhän ei ole syynä se, että mulla olisi huono kunto. Asioita joita en yleensä edes ajattele: olisipa auto.