
Tiedättekö, kuinka dominoteoria pätee epäonnisiin kommelluksiin? Kun yksi asia menee pieleen, sitä seuraa toinen, ja sitä seuraava. Onnettomuuksien ketjureaktio. Tätä päivää väritti kaksi surkeiden sattumusten sarjaa: aamuinen pienempi, iltainen megalomaaninen. Molempien myrskyjen silmässä leijuivat korkokengät.
Mä olen ehdoton korkkarityttö, mutta viime aikoina korot ovat jääneet yllättävänkin vähälle käytölle. Eteinen tursuaa ballerinoja ja tennareita, korkokenkähylly puolestaan täysin käyttämättömiä kesäkorkkareita. Harmittelin tätä aamulla, ja päätin parantaa tilannetta heittämällä avokkaat jalkaan. Virhe!

Tämä aamu oli kiireinen, mutten malttanut jäädä etsimään rakkolaastaripakettia, tuota korkkaritytön kenties parasta ystävää, sillä olin jo myöhässä. Tiesin, että joudun juoksemaan, ja juokseminen korkokengissähän on tosi metkaa puuhaa! Rynniessäni kohti junaa toinen kenkä juuttui korostaan kiinni aseman rappuralliin, minä menen jo liukuportaissa alaspäin. Ei muuta kuin ylös vastavirtaan, takaisin kenkää hakemaan. Juna meni, kello kävi. Ihanaa selitellä myöhästyvänsä töistä epäonnen ja naisellisen turhamaisuutensa takia.
Sitten päästäänkin jälkimmäiseen tapahtumasarjaan, joka nostaa mut ennakkorankingien kärkeen kun puhutaan himotusta Maailman tyhmin ihminen 2016-palkinnosta. Mä satutin illasta nilkkani. Normaali ihminen olisi tässä vaiheessa tilannut itselleen kotiinkuljetuksen, mutta mulla ei käynyt mielessäkään. Ei, kun junalla ja sporalla pääsee niin näppärästi! Säästetään luontoa, suositaan julkista liikennettä. Mä lähdin siis kulkemaan junalle reippaasti ontuen. Ontuva kävely synnytti terveen jalan sisäsyrjään rakkulan, joka puhkesi yhtä nopeasti kuin ilmestyikin. Yritin pitää pokerinaaman istuessani junassa, kun oikea nilkka oli kuin tulessa sisältäpäin, ja vasemman jalan kirvely pyrki nostamaan kyyneleet silmiin.
Varmaan jokainen kaltaiseni läski tietää mitä käy, kun sisäreidet hankautuvat kävellessä yhteen. Mä kävelin sunnuntaina kilometrikaupalla mekossa, jonka seurauksena reidet hiertyivät puhki. Männäpäivien kipu oli jo lähes unohdettu, kunnes hiertymät alkoivat vuotaa verta. Mulla kun oli tänään jalassa paitsi korkokengät, myös farkkushortsit pituudessa ehkä vähän liian niukat muttei kuitenkaan vielä mitkään farkkustringit. Laahustaessani sporalle lahkeet hilautuivat ylemmäs, ja reidet ottivat jälleen osumaa. Vanhat haavat revittiin auki, padot murtuivat.
Parinsadan metrin matka sporapysäkille kesti kymmenen minuuttia. Veikkaan, että jopa yksijalkaisen laiskiaisen liikehdintä olisi normaalimman näköistä kuin mun kävely tuolla matkalla. Peräti kaksi valveutunutta ympäristön tarkkailijaa katsoi asiakseen huomauttaa, että älä lähde korkokengissä julkisille paikoille ennen kuin olet oppinut kävelemään niillä. Minä, kymmenen vuotta koroissa kävellyt, epäonnen maininkien hukuttama punainen kääpiö reidet veressä. Itkuhan siinä pääsi. Häpeästä, kiukusta ja turhautumisesta.
Sanotaan, että aika parantaa haavat. Aikaa on aamuun asti, lisärohtona aion vielä kokeilla tiikeriteetä, lakujäätelöä ja sinkkivoidetta. Huomenna menen töihin kiireettä ja puputennareissa.