Miksi minä kirjoitan?

Yksityishenkilö lähestyi minua pitkällä, ajoittain offensiivisella Facebook-viestillä, jossa hän kyseenalaisti oikeuteni kirjoittaa blogia. Koska asia on askarruttanut myös monia anonyymeja näin vuosien varrella, katson parhaaksi ratkaisuksi kirjoittaa henkilökohtaisen vastauksen lisäksi myös yleisen avautumisen tänne blogin puolella. Ja koska mä olen ikävä ja katkera ihminen, julkean liittää tekstini tueksi suoria lainauksia tämän yksityishenkilön yksityisviestistä, vieläpä typoineen päivineen. Eivätpä ne lainaukset muuten suoria olisikaan. Sori siitä!



"Sun blogisi on niin negatiivinen. Taidat olla ihmisenä pahansuopa. Miksi haluat ehdointahdoin levittää pahaa mieltä?"

Kirjoitan, koska mulla on täysi oikeus kirjoittaa. Ja kirjoitan blogia ensisijaisesti itseäni varten. Kirjoittamalla käsittelen omia kokemuksiani ja tuntemuksiani. Kun kirjoitan, pystyn purkamaan ajatukseni virtuaalipaperille selkeämpään muotoon, ja opin ymmärtämään täysin näiden asioiden tärkeyden ja merkityksen itselleni. Valitettavasti negatiiviset asiat ovat niitä vaikeasti käsiteltäviä, joten toisinaan blogi pyörii paljonkin epäonnistumisen ja pahan olon ympärillä. Mutta minua itseäni se auttaa. Blogissa uskallan myöntää mokanneeni, sanoa mielipiteeni ja seistä sen takana. Kirjoittamalla kehityn itseni ilmaisemisessa.

Vastapainoksi kirjoitan myös iloisista asioista, onnistumisen riemusta ja muista hauskoista sattumuksista. Kirjoitan, koska haluan jälkeenpäin muistaa niitä pieniäkin hetkiä elämästäni. Muistojen katoavaisuus on surullinen osa elämää, mutta blogin avulla ne saa ikuistettua. Muutama hassu tekstinpätkä palauttaa muistumat mieleen. Haluan muistaa miltä Mala Strana näyttää, miltä Monrepos'sa tuoksuu ja miltä tuore papaija maistuu.



"Blogej on netissä pilvinpimein. Miten voi olla että tämä blogi tulee jokapuolella vastaan? Sulla ei taida olla muuta elämää kun mainostaa itteäs ihan jokapuolella. Kerjäät lisää lukijoita huonosti kirjoitetulla blogilla missä ei ole mitään lukemisen arvoista sisältöä."

Kirjoitan myös suunnitellakseni. Suunnitelmat elävät ja kehittyvät. Joko omien oivallusteni myötä, tai sitten ulkoisten tekijöiden vaikutuksesta. Tämän takia blogini on julkinen, minä janoan sitä vuorovaikutusta! Mikään ei ole parempaa kuin saada lukijalta tuore näkemys, ideoita tai omakohtainen kokemus liittyen johonkin suunnitelmaani. Esimerkiksi parin vuoden takaiselle Rooman reissulleni sain blogin kautta ihan korvaamattomia vinkkejä, jotka tekivät matkasta huikean!

Lukijat eivät kuitenkaan ole blogini elinehto. En masennu, mikäli jokin postaus ei kerää kommentteja. Minua ei haittaa keskustella itseni kanssa täällä blogissa. Lukijat ovat mieluisa bonus, mutta yhtä lailla mä huutelisin tyhjille seinillekin. Olen mainostanut blogia suusanallisesti kavereille ja tutuille, en muuten. Tosin kerran vahingossa linkkasin sen toisen blogin kommenttiboksiin - ajattelin, että nimimerkkiäni klikkaamalla avautuisi linkki blogiini, mutta kommenttiboksi julkaisikin sen http://-linkkinä kissankokoisin kirjaimin. Se oli virhe, josta otin opikseni.



"Blogin perusteella olet rehellisesti tyhmå. Teinin tasolla oleva massablondi vaikka oletkin ilmeisesti jo 23 vuotias. Luuletko että kukaan haluaa seurata kun vaikutat täydeltä idiootilta?

- -
Kannattaisi opetella kirjoittamaan ihan järkeviäkin ja tavotella selkeää kohderyhmää eikä yrittää kerjätä kaikkia mahdollisia lukijoita. 
- - 

Blogissasi ei ole pientäkään potenttiaalia. Blogien aika on mennyt jo." 

Mä en kirjoita fiktiota. En esitä blogissa ihmistä, jonka kengissä haluaisin kulkea. Blogin perusteella voi tehdä erinäisiä oletuksia, mutta koko totuutta tämä ei paljasta. Kerron itsestäni paljon, mutta yhtä paljon jää kertomatta. Jos en blogissani halua kertoa työ- tai opiskelupaikkaani, se ei tarkoita sitä että sellainen puuttuisi. Jos ja kun vaikutan blogin perusteella tyhmältä, en kuitenkaan arjessa ole samanlainen kyseenalaistava onnettomuusaltis naiivi höperö - ainakaan koko aikaa. Moni unohtaa anonyymiteettiverhon kätköissään sen, että bloginpitäjä on elävä ihminen. Joka ajattelee ja tuntee. Joka saattaa pahoittaa mielensä niistä ei pahal ku läpäl hei- sanomisista.

Olen kirjoittanut blogeja yli kymmenen vuotta. Alkaen ajasta, jolloin bloggaaminen oli marginaaliharrastus, kautta blogien kultakauden tähän päivään. Minua ei kiinnosta menestyä blogillani, enkä halua olla ammatiltani bloggaaja. En halua saada laatikkokaupalla krääsää josta minun pitäisi raapustaa oodeja ja ylisanoja. En halua jaaritella rivikaupalla jostain ilmaisiksi saaduista mummokalsareista, kun tavallisen postauksen rivimääräkään on harvoin yli kymmentä. En halua tuhlata iltoja ja viikonloppuja epäkiinnostavissa kissanristiäisissä sun muissa blogigaaloissa. Bloggaaminen on lempiharrastukseni, ja harrastuksena se tulee myös pysymään.

Minä kirjoitan, koska henkilökohtaisella tasolla kirjoittaminen on itselleni parasta terapiaa.

Spontaniteetin lyhyt oppimäärä

Tänä päivänä spontaanius tuntuu olevan kirosana. Ihmisen pitäisi olla järjestelmällinen, menestyvä ja ehkä jopa pidättyväinen. Spontaani ihminen mielletään naiivina, vastuuntunnottomana ja huolettomana, näin kärjistettynä. Enkä sano, ettei ihmisessä voi olla monia puolia ja piirteitä. Vastakkainasettelu on vain hauskaa.

Huolimatta yleisestä spontaaneiden huithapelien halveksinnasta saan usein kuulla, että spontaanius on mun kenties ihastuttavin luonteenpiirre. Moni haluaisi itse salaa olla spontaanimpi, ja multa kysytään usein että miten mä sen teen. Tässä siis pilke silmässä vedetty oppivartti teille aloitteleville kaappispontaaneille henkilöille.

Uskalla rikkoa rutiinit

Mulla itselläni ei ole elämässä mitään tuntitarkkoja päivärutiineja, ja koen itse sellaiset todella ahdistavina. Joku kuitenkin elää sellaisten mukaan. Pienikin särö rutiineihin mahdollistaa yllätysmomentin tavalliseen arkeen. Käy toisessa ruokakaupassa sen ainaisen lähikaupan sijaan. Tai kulje kouluun tai töihin eri reittiä. Kokeile päivittäisen välipalaomenan sijasta vaikka päärynää, joka saattaa maistua uudessa tilanteessa kuin uudelta hedelmältä.

Käske järjen ääntä sulkemaan suunsa

Jokaisella meistä on erilaisia ääniä pään sisässä, ja se on ihan normaalia! Kuinka tylsä onkaan se rationaalinen, pohdintaan kehoittava järjen ääni, joka pyytää harkitsemaan toisen kerran. Punnitsemaan eri vaihtoehtoja. Miksi tuota ääntä pitäisi kuunnella? Joskus kannattaa vastata kyllä sille äänelle, joka antaa aina ne hulluimmat ehdotukset.

Lähde, jos tekee mieli lähteä

Tämä pätee ihan kaikkeen lähtemiseen, oli kohteena sitten kahvila tai Kambodza. Maailma on pullollaan näkemättömiä paikkoja, niin lähellä kuin kaukana. Näin helsinkiläisenä mun suosikkitekemistä vapaapäivänä on ottaa julkinen itselleni uuteen paikkaan X ja käydä kävelemässä ja katselemassa - vaikka siellä ei olisi kuin asuinlähiö ja kaljakuppila.

Luota sattumaan

Mä olen itsekin tajuttoman huono valitsemaan kahden vaihtoehdon väliltä. Jos valitset kahden mekon välillä, lorauta entten tentten-värssy tai heitä kolikkoa. Tulos saattaa aiheuttaa heti vastareaktion no en mä nyt oikeasti tuollaista voi..., muista että kyseessä oli sattumankauppa, ei oma päätöksesi. Joskus harvoin satunnainen päätös saattaa osoittautua huonoksi, mutta silloinkin voi lohduttautua sillä ettet itse tehnyt väärää valintaa. Luotit vain sattumaan.

Minä riitän

Aloitan syksyllä opiskelut Helsingin yliopistossa. Menin mieleisen alan pääsykokeisiin lukematta, harjoitusmielellä, enkä todellakaan olisi uskonut paikkaa saavani. Tässä toden totta huomaa sen, kuinka lukio on yleissivistävä koulutus. Vaikken saanutkaan huippupisteitä pääsykokeesta, se tiedonmäärä riitti avaamaan ovet korkeakouluun. Minusta tulee akateeminen.

Mä en juurikaan ole osannut iloita opiskelupaikasta. Koen, etten ole ansainnut sitä. Vein paikan joltakin toiselta, joka yritti tosissaan. Pänttäsi aamut illat, haki kymmenettä kertaa ja kävi ehkä överikalliilla valmennuskurssillakin.  Olin henkisesti valmistautunut välivuoteen ja tehnyt enemmän tai vähemmän kieli poskessa suunnitelmia. Typerää kun joku yliopisto pilasi ne suunnitelmat. Ei mun kuulunut päästä vielä kouluun!

Koulupaikan aiheuttaman tunnemyräkän myötä aloin pohtimaan itsekriittisyyttä, johon tiedostan syyllistyväni ihan jatkuvasti. Yritin kirjata viikon ajan ylös jokaisen mieleenjuolahtavan asian, jota minun pitäisi itsessäni muuttaa, joka minua itsessäni häiritsee, joka minussa on väärin. Listat levisivät puhelimesta paperille niin kylppäriin, makkariin, ruokapöydälle kuin Facebookiinkin (tosin ihan yksityiseksi tilapäivitykseksi.) Ja ne olivat surullista luettavaa. Kun syödessäni ruokapöydän itsekritiikkilista huutaa kovaa vieressä 

- mun käsivarret on niin paksut etten enää oikein voi käyttää toppeja

- huomasin näyttäväni lempikissamekossani nykyisin kamalalta, kun katoin tarkemmin peiliin

- miten nykyään ihan jokaisessa kuvakulmassa mun kaksoisleuat tursuaa?

 
oli projekti pakko lopettaa. Itsekritiikki on itseinhon muoto, ja se on todella rankasti läsnä mun elämässäni. Piti ottaa terveempi lähestymistapa, kritiikkilistan sijaan listaisinkin asioita, joissa olen riittävän hyvä ja taitava.

Omakehu on oikeasti vaikea asia mulle. Alkaessani listaamaan asioita, huomasin selitteleväni ja pyyteleväni anteeksi kauniita sanoja itsestäni. Minulla on kivat isot silmät, vaikka ne ovatkin liian syvällä päässä ja siristän liikaa toista silmää. Silmänalusetkin ovat aina järkyttävän tummat. Keneltä mun pitäisi pyydellä anteeksi? Vaatimattomuus on hyve, mutta senkin voi viedä liian pitkälle.

Omien hyvien puolien miettimisessä kesti kauan. Ajattelin tarkkaan joka kohtaa miettien, päteekö tämä asia oikeasti minuun. Havaitsin esimerkiksi, etten olekaan ihan niin empaattinen, millaisena olen halunnut itseäni pitää. Mutta olen kuitenkin fiksu, vaikken ole juurikaan uskaltanut itseäni sellaiseksi luokitella. Kaiken kaikkiaan hyvin puhdistava kokemus. Löysin kahdeksan asiaa, joita voin ilolla kutsua riittävän hyviksi ominaisuuksikseni:

• Olen älykäs. En opi pänttäämällä, vaan sisäistämällä ja ymmärtämällä asiat. Mulla on loistava päättelykyky.
• Myös yleissivistykseni taso on hyvä, tiedän paljon (joskus turhaakin) nippelitietoa, ja haluan ottaa itseäni kiinnostavista asioista selvää.
• Tykkään ilahduttaa muita. Rakastan esimerkiksi laittaa ystävilleni ruokaa, viedä jotakin pientä tai itsetehtyä tuliaisiksi, tai vaikka tiskata kylässä ollessani. Minulle tulee myös todella hyvä mieli, jos voin jotenkin olla muille avuksi.
• Innostun pienistäkin asioista, joihin muut suhtautuvat olankohautuksella. Moni on sanonut piristyneensä nähtyään mun lapsenomaisen innon.
• Osaan soveltaa hyvää mielikuvitustani arjessa.
• Olen spontaani. En tarvitse paljoa aikaa päätöksentekoon, enkä ala turhaan jahkailemaan ja empimään.
• En pelkää mokaamista ja epäonnistumista, vaikka kaikki ei menekään aina putkeen. En esimerkiksi välttele vieraalla kielellä puhumista, vaan puhua pälpätän menemään välillä vähemmän täydellisesti. Osaan nauraa virheilleni.
• Olen suvaitsevainen, muodostan mielipiteen yksilöstä hänen oman käytöksensä perusteella, en hänen edustamansa ryhmän.

Vielä musiikista

Pinnallinen kesälistani herätti paljon pahaa mieltä. Nyt tänään illalla sain tuohon vanhaan postaukseen niin kamalan kommentin, etten sitä iljennyt julkaista. Se haastoi kuitenkin allekirjoittaneen pohtimaan omaa musiikkimakuaan.

Mulla on aina ollut hyvin eklektinen musiikkimaku, ja myös hyvin vahvat mielipiteet siitä, mikä on hyvää ja mikä huonoa musiikkia. Lempimusiikkia kuunnellaan verbin varsinaisessa merkityksessä, sana kerrallaan, ajan kanssa.

Sillä mä olen juuri se ihminen, joka huutaa muulle pöytäseurueelle turpa kiinni, jos baarissa soi kiva biisi. Mä olen se ihminen, joka pyytää pysäyttämään auton, iskee napit korviinsa ja kävelee laiturinnokkaan istumaan, koska haluaa kuulla juuri nyt sillä hetkellä The Sound of Silencen. Tauko. Music on, world off.

Mun lempimusiikki on sellaista, mikä kestää aikaa ja kuuntelukertoja. Valtaosaa kuuntelemastani musiikista olen kuunnellut vähintään kymmenen vuotta, enkä ole vieläkään kyllästynyt. Toki on yhden ajan lemppareita, esimerkiksi teininä paljon kuuntelemani Dimmu Borgir, joka on jäänyt tänä päivänä unholaan, mutta joka jossakin kuultuna herättää nostalgiafiilikset. Ex-lempimusiikkia. Sitten on erikseen se keveämpi musiikki, taustamusiikiksikin kelpaava, joka ei ansaitse lempimusiikin arvoa, mutta on kuitenkin ihan hyvää. Ihan niinkuin juustohampurilainen, ihan hyvää muttei lempiruokaa.


Joskus kävin paljon keikoilla. Mikään ei ollut parempi tapa viettää viikonloppua! Kävin kuuntelemassa paitsi tuttuja yksilöitä ja ryhmiä, myös niitä tuntemattomia kellaribändejä, jotka eivät ole vieläkään nousseet omaa lähiötään pidemmälle. Silloin kun Jarttu vielä pyöritti Lahden Torvea, ja itse asuin parin kivenheiton päässä. Parasta oli myös ilmoittautua vapaaehtoiseksi myymään lippuja, kuulua sen kuuluisan Torven henkilökuntaan. Viime vuonna eivät sormet riittäneet laskemaan, kuinka monta Atomirotan keikkaa tuli koettua. Vai oliko se sitä edeltävänä vuonna?

Tänä vuonna olen käynyt kahdella keikalla. Kahdella. Kerran kolmessa kuukaudessa. Harvemmin kuin koskaan aikuisiällä. Mitä on tapahtunut? Mähän yksinkertaisesti rakastan livemusiikkia, about kaikki musiikki kuulostaa kivalta livenä. Aina ei saa keikkaseuraa, mutta se ei haittaa, koska olen tottunut keikkailemaan yksinkin. En enää uskalla riekkua yömyöhään musiikin tahtiin, kun seuraavana päivänä on vedettävä tuplavuoro töissä. Ehkä musta on tullut yksinkertaisesti laiska. Vanhuus ei tule yksin.

Vaan nyt otin itseäni niskasta kiinni. Sunnuntaina menen kuuntelemaan livemusiikkia. Ostin juuri liput syssymmällä järjestettävälle keikalle. Tänään tipahti postiluukusta ihan oikea CD-levy, viime levynostosta on varmaan vuosia! Vanhoille tavoilleni en kuitenkaan enää kykene. Mutta kunhan musiikista riittää omaksi iloksi, se on se pääasia.

#WhatIReallyReallyWant

Liian usein kuulee jonkun sanovan jotakin tähän tyyliin:

Tasa-arvohöpinä pitäisi lopettaa, se on mennyt jo liian pitkälle! 

Naiset saavat sentään käydä töissä ja koulussa, mitä muuta he tarvitsevat?

Naisten kuntosalit ovat väärin, mikä itku syntyisikään jos joku perustaisi kuntosalin vain miehille!

Naiset saavat vähemmän palkkaa, koska ovat huonompia työntekijöitä kuin miehet.

Ei naisilla ole mitään hätää.

Länsimaalainen unohtaa liian usein katsoa oman kuplansa ulkopuolelle. Joissakin maissa naisen euro ei ole edes kahtakymmentä senttiä. Joissakin maissa tyttölapsista tulee liian aikaisin vaimoja. Vielä tänäkin päivänä Yhdysvaltojen joissakin osavaltioissa naisia ei kohdella tasa-arvoisesti. Ja Yhdysvallat sentään lasketaan sivistysvaltioksi.

Huomenna tulee kuluneeksi 20 vuotta Spice Girlsin ikonisen Wannabe-biisin julkaisusta. Toissapäivänä Project Everyone julkaisi uuden version tuon kulttibiisin kulttivideosta. Nyt ysärivaatteiset tanssijat edustavat useita etnisiä ryhmiä, ja seikkailevat fancyjen bileiden sijaan kaduilla ja koulussa.

Project Everyone on järjestö, jonka tarkoitus on promotoida YK:n listaamia Global Goalseja. Global Goals on seitsemäntoista tavoitetta, jotka tekisivät maailmasta paremman paikan elää ihan kaikille. Yksi niistä on globaali sukupuolten välinen tasa-arvo. Juuri tämän takia mun mielestä tuo video on niin mahtava! Girl poweria tarvitaan edelleen, ja videolla vahvat naiset julistavat toiveensa. Onpahan mukaan ympätty nykypäivänä ah niin trendikäs someosallistuminenkin.

#WhatIReallyReallyWant

#IsMoreVideosLikeThis

Minä todella haluaisin, että ihan jokaisella ihmisellä tässä maailmassa, sukupuoleen katsomatta, olisi oikeus päättää ihan itse millainen haluaa olla.

The Spirit of the Hawk

Kesäkuun 15. oli päivä, jolloin elämältä murtui pohja. Ainakin hetkellisesti. Puhelin hälytti noin vartti ennen uutisen virallistamista sisäpiiritiedoituksesta, jonka mukaan lempipelaajani Teuvo Teräväinen oli treidattu lempijoukkueesta toisaalle. Tarvittiin litra kyyneliä ja pullo punaviiniä ennen kuin aurinko alkoi jälleen paistaa, ja synkälle pilvelle ilmestyi kultainen reuna.

Tiedän, että olen avoimesti tehnyt itsestäni pellen. Olen tyytynyt narrin rooliin. Jokerifani, henkeen ja vereen. Jokereista Teuvo Teräväinen, Teuvo Teräväisestä Blackhawks. Eri keskustelupalstoilla on kiertänyt legendaa mun NHL-fanituksesta, kuinka hyppään suoraan Stanley Cupin voittaneen joukkueen bandwagoniin. 2014 se olisi ollut L.A.Kings, tänä vuonna Pittsburgh Penguins. Hauskaa ja naisfania stereotypisoivaa, jokseenkin perätöntä läpändeerusta. Totuus on, että mulla on tasan yksi lempijoukkue koko liigasta. Se on, ja tulee aina olemaan Chicagon intiaanit, Chicago Blackhawks.

Onko lempipelaaja lempijoukkuetta suurempi? Ei mun mielestä. Kun Chicago ja Carolina kohtaavat ensi kaudella, toivon että Teuvo pelaa mielettömän hyvin. Oman lempparin onnistumisia ja vahvaa suorittamista on ilo katsoa. Mutta toivon vilpittömästi Chicagon voittoa kaikissa keskinäisissä kamppailuissa.

Olen nähnyt Teuvon debyytin Jokereissa. Teuvon avausmaalin liigassa. Olen nähnyt, kuinka Teuvo varattiin Chicago Blackhawksiin, NHL:n suosikkijoukkueeseeni. Näin, kuinka Teuvo kapteenina johdatti joukkueensa nuorten maailmanmestaruuteen. Seurasin debyyttiottelua NHL:ssä, ja odotin kuin kuuta nousevaa sitä NHL:n avausmaalia. Tunsin ylpeyttä, kun Teuvo oli paras pistemies vuoden 2015 finaaleissa, ja seurasin tippa linssissä kuinka hän nosti kauden kruununa erään tietyn maljan kohti United Centerin kattoa. Olen vastaanottanut sen tietyn maljan lempipelaajaltani omille käsivarsilleni. Siinä on paljon enemmän, kuin mitä moni tulee koskaan kokemaan lempipelaajansa kanssa. Mä koin kaiken tämän alle neljässä vuodessa.


Voi mitä muistoja! Mä en ole koskaan ollut mikään pelaajien kanssa poseeraaja, oon lähinnä kokenut sen kiusalliseksi. Pelaaja ajattelee lähinnä "ei hitsi, en jaksa, haluisin nopeesti himaan, eikö toi sama ämmä halunnut viime viikollakin yhteiskuvan...?" En tiedä, onko musta ja Teuvosta olemassakaan enempää kuin noi kaksi kuvaa. Toinen on Lahdesta ihan ekoista liigapeleistä, toinen on Kauppatorilta viime kesältä. Molempien laatu kertoo, että ne on otettu yöllä ja mä jäädän ja säädän niissä ihan kamalasti.

Mä olen ollut todella onnekas viime vuodet. Mun lempipelaaja päätyi lempijoukkueeseen. Harvalla on vastaava tilanne, moni muuttaa lempijoukkueensa lempipelaajan myötä. Toiset etsivät taas lempijoukkueestaan uuden lempparipelaajansa. Jälkimmäinen on todennäköisesti se tie, jonka reunaa itsekin tulen kulkemaan. Ensi kauden Chicagon joukkueen jostakusta pelaajasta tullee muodostumaan se joukkueensisäinen suosikki, jonka tekemisiä seuraa suuremmalla mielenkiinnolla kuin muiden. Mutta uusi ultimaattinen ykköspelaaja? Ei. Näin pienestä ei horju lempipelaajan koroke. Amerikan kiekkomaailma on kapitalistinen, ja pelaajat sen pelinappuloita. Jokaisella on hintansa. Kuka tahansa voidaan siirtää minne tahansa, jos joku pystyy lätkimään tarpeeksi dollareita tiskiin.

Saan olla onnekas, että Teuvon uusi osoite näyttää juuri Carolinaa, eikä esimerkiksi Pittsburghia, Edmontonia, Torontoa tai Minnesotaa. Niissä sitä vasta olisikin ollut sulattelemista. Vaan mä en Carolinan paitaa päälleni pue. Mulla on yksi lempijoukkue, Chicago Blackhawks. Ja yksi lempipelaaja, Teuvo Teräväinen, joka sattumalta pelaakin Carolina Hurricanesissa. Tämä tilanne ei ole mulle jääkiekon ystävänä se mieluisin. Mutta sen kanssa voi elää.

Kulttuurieroja Yhdysvalloissa

Tämä postaus oli sitten hautautunut luonnoksiin otsikotta. Koska Floridan reissusta on vielä niin vähän aikaa, on suhteellisen ajankohtaista julkaista postaus havaitsemistani toisenlaisista toimintatavoista, kulttuurieroista. Musta on hauskaa aina lomalla tarkkailla paikallista elämänmenoa ja pohtia miten erilailla asiat tehdään Suomessa.


Prepaid-liittymän hankkiminen USAssa ei ole mikään itsestäänselvyys. Suunnittelin hommaavani jenkkisimkortin noiden parin viikon ajalle, jotta olisin voinut esimerkiksi navigoida puhelimella, mutta mitään paikallisen saunalahden aloituspakkauksia ei ollut tarjolla. Olisi pitänyt ostaa esimerkiksi AT-T:lta niinkutsuttu track phone, eli puhelin ja sim-kortti yhdessä. Eikä se kyseinen puhelin olisi toiminut USAn ulkopuolella.

Talojen jouluvalot ovat ihan toisesta maailmasta. On ammattimaisia jouluvaloarkkitehtejä, he tekevät koko vuoden tilin yhdessä kuussa. Oli pihoja jouluvalopalmuilla, välkkyvaloja, liikkuvia valokaapeleita, laulavia valoja. Talot hienoilla (=övereillä) valoilla listataan paikallislehdessä, niitä saa käydä pällistelemässä ja kuvaamassa. Mun ainoat kuvat valotaloista tärähtivät. Vielä uuden vuoden jälkeenkin asiakaspalvelijat sekä randomit turuilla ja toreilla toivottivat iloisesti happy holidays!

Yhdysvallat on drive through-kulttuurin luvattu maa. Meille on tuttua Mäkkärin autokaista, täällä se on normi kaikissa pikaruokaloissa. Nähtiin drive through Starbuckseja ja apteekkeja, jopa pankkeja on olemassa. Ylipäätään auto on elämisen edellytys. Bensa on halpaa (gallona n. 2,3 dollaria) ja autolla liikutaan ihan joka paikkaan. Jalankulkijoita ei juuri näe, eikä varsinkaan suojateitä. Myös katuvaloja on todella harvassa.


Varmaan kaikki autot ovat automaattivaihteisia, että 15-vuotiaatkin osaavat ajaa. Floridassa 15-vuotias saa harjoitteluajokortin, 16-vuotias varsinaisen. Mä en uskaltanut 15-vuotiaana liikenteen sekaan enkä halunnut edes suorittaa mopokorttia. Mulle ostettiin skootteri ihan turhaan.

Näkemäsi hinta esimerkiksi kaupoissa tai ravintoloissa ei ole se todellinen, lopullinen hinta. Kaikkeen lisätään verot kassalla. Vero on osavaltiokohtainen, Floridassa 6% tuotteen hinnasta. Suomalainen debit-kortti on USAssa credit, jos kassan kysyessä credit or debit vastaat debit, kortti ei toimi. Credit/debit-kortti toimii normaalisti, credit on credit, debit on debit.


Asiakaspalvelu varsinkin ravintoloissa on huippuluokkaa. Hyvällä palvelulla on hintansa, tippaaminen on Yhdysvalloissa ihan tosiasia. Tippi on pakollinen, se on palvelumaksu, jota ei ole (toisin kuin Suomessa) sisällytetty ruuan hintaan. Ravintolatyöntekijät työskentelevät minimipalkalla, joten tipeillä on todella iso merkitys toimeentulossa. Korrekti tippi on n. 20% loppusummasta, ja suositeltavaa maksaa käteisellä, vaikka korttimaksukin onnistuu. USAssa tipataan pääsääntöisesti aina, kun joku tekee jotakin puolestasi. Baaritiskillä tipataan, siivoojaa tipataan, takseja tipataan, kampaajaa tipataan, myös take away-paikoissa tipataan.


Heimitäkuuluu! Jokainen jenkeissä shoppailemassa käynyt on varmasti joutunut myyjän tervehtimäksi. Siihen ei käytännössä odoteta mitään vastausta, itse tervehdin takaisin ja hymyilen samalla. Amerikkalaiset myös rakastavat jaella kehuja ihan tuntemattomille. Olin ihan äimän käkenä kun milloin kehuttiin mekkoa, milloin kampausta.

Haluaisin olla ympäristön ystävä

Pink Floyd - Take it back

Luin eilen Ylen erittäin hyvän juttukokonaisuuden ilmastonmuutoksesta: Tuho vai täyskäännös. Mulle jäi kaikki vaihtoehdot läpikäytyäni todella surullinen olo. Ja epätoivoinen. Aina sanotaan että pienetkin muutokset arjessa auttavat paljon, mutta kyseisessä jutussa se paraskin skenaario vaikutti huonolta. Vaikka itse inhosin lapsena (ja varmaan edelleen) hiihtämistä, on sääli ajatella että tulevien sukupolvien lasten on vaikea päästä kokemaan sitä minulle mystistä hiihtämisen riemua.

Mä tahtoisin elää ekologisemmin. Syön paljon kasvisruokaa ja kotimaista, suosin lihan suoramyyntiä pientiloilta. Käytän säästeliäästi vettä. Sisustan mielummin itsetehdyllä kuin valmiiksiostetulla. Autoa en aio hankkia ainakaan nyt kun asun Helsingin keskustassa, tuskin pitkään aikaan muutenkaan. Musta tuntuu etten tee tarpeeksi. Kun välillä olisi vaan kiva syödä trooppista tuontitavaraa, eksoottisia hedelmiä. Ja juustoja maailmalla. Tai viettää viikonloppuiltaa parhaan ystävän autossa, ajellen ympäri Helsinkiä.

Olen oikein ammattimainen jeesustelija monessa asiassa. Tehkää niin kuin minä sanon, ei niin kuin minä teen. Lentoliikenne saastuttaa eniten kaikista liikuntamuodoista, mutta minä haluaisin nähdä maailmaa. Haluaisin viettää kuherruskuukauteni Malediiveilla, joka on kohta meren pinnan alla koska niin moni muukin lentää sinne häämatkalle. Enkä edes halua tietää millaista myrkkyä pissani on vesistölle, niin paljon lääkkeitä joudun syömään. Olen ihminen, joka itkee paljon. Itkettää ajatus jääkarhujen kärsimyksistä. Ja saimaannorppien. Itkettää maailman pahuus ja oma tekopyhyys.

Sähkösopimukseni on markkinoiden ympäristöystävällisin, mutta kierrättäminen on asia jossa olisi paljon parannettavaa. Niin simppeli asia kuin kierrättäminen ontuu. Mä pyrin lajittelemaan metallit, lehdet, lasin ja pahvin erikseen, Väinö ei mitään. Koska Väinö ei halua lapsia, hänelle on kuulemma ihan sama miltä maapallo näyttää joskus viidenkymmenen vuoden päästä, kun molemmat olemme kuolleita. Pääsen välillä dyykkaamaan kotiroskista ja lajittelen salaa jätteitä.

Ostan suurimman osan vaatteistani second handina. Koska mulle tulee hyvä mieli kun saan antaa uuden elämän vaatteelle, ja myös siksi, että kirpparivaatteista löytyy usein sellaisia vaatteita, joita en ikinä ostaisi kaupasta normaalihintaisena niiden vaikuttaessa vain ihan kivoilta, mutta joista tulee lopulta lempivaatteita. Kuitenkaan kenkiä en ikinä haluaisi ostaa second handina, mistä saan paljon kritiikkiä osakseni. Koen kierrätetyt kengät jollakin tasolla epähygieenisinä. Rakastan kenkiä, ja pyrin ostamaan kuukausittain vain yhden kenkäparin. Harvoin tämä kuitenkin toteutuu. Tässä suhteessa olen mielestäni todella tekopyhä. Luulen voivani kompensoida kirpputorivaatteilla älytöntä kenkäshoppailua.

Myös luopuminen on mulle vaikeaa. Koska mulla on suuri kynnys vaatteisiin mitä ostan kirpputorilta, on mulla myös todella suuri kynnys siihen, mitä kehtaisin viedä kirpputorille. Mulla on vintillä jemmassa laatikko jos toinenkin ihan hyväkuntoisia akryylineuleita ja viskoositoppeja, mutta koska itse en sellaisia ostaisi, en kehtaisi myöskään myydä niitä. En kehtaa heittää niitä edes UFFin laatikkoon. Lisäksi ajattelen vieläkin joistakin rakkaista vaatekappaleista, että jonakin päivänä olen vielä niissa mitoissa, 35-kiloinen. Minä, aikuinen nainen. Just joo.

Tiedän että ekologisuus on asia, mistä harva kaltaiseni turhakebloggaaja kirjoittaa. Ja tiedän saavani tästä postauksesta vielä paljon kuraa niskaani. Nämä ovat kaksipiippuisia juttuja, kun alkaa ajattelemaan asioita myös eettisyyden kannalta, vaikkeivät nämä aina suljekaan toisiaan pois. Mä itse avasin sanaisen arkkuni, koska tuo Ylen artikkelikokonaisuus jätti itselleni niin pahan mielen. Valitettavasti Suomi on vielä tänä päivänä täysin kulutusyhteiskunta, vaikka muualla Länsi-Euroopassa trendi on kohti kestävää kehitystä. Toivottavasti meillä vielä tullaan tässäkin suhteessa jälkijunassa.

Tänään vietetään muuten myös Älä osta mitään-päivää, Black Fridayn vastineena. Itse jätin lompakon kokonaan kotiin.

Kuvat: we♥it

Mikä kelpaisi?

Viime aikoina olen saanut todella paljon palautetta blogini nollatasosta. Kuvat on huonoja, bloggaaja on ruma eikä tee mitään oikein. Surullista tässä on se, että samaa mieltä on nyt myös liian moni pidempään mukana pyörineistä vakkarilukijoista.

Tuntuu, että elämässä ei tapahdu mitään. Opinnot on katkolla, töissä käyn aina kun mut sinne pyydetään. Sairaalasta soitetaan usein, mutta mitään ei ole tehtävissä. Ainakaan vielä. Kivojakin asioita tapahtuu, esimerkiksi toissapäivänä käytiin Väinön kanssa katsomassa uusin Bond. Mä ahmin Bond-kirjoja yläasteella, ja elokuvaversiotkin ovat olleet hyvää viihdettä. Ja lauantaina mulla oli tosi kivaa istuessani kaverin kyydissä, vailla päämäärää ajellen pitkin Helsinkiä. Popitettiin vanhoja huonoja ja hyviä biisejä, kuten Gangnam Stylea ja Satumaa-tangoa. Ja tarkenin etukenonojata noin viisi minuuttia Hernesaaren rannan kärjessä naama mustalle merelle päin jäätävässä tuulessa, aaltojen puskiessa kasvoille. Tuosta minä elän-hetkestä seurasi sitten flunssanpoikanen.

Olen paha ihminen, kun en postaa usein, koska en vain halua postata lyhyesti noista hyvistä tai huonoista yksittäisistä hetkistä. Olen paha ihminen, kun en postaa joka päivä, edes joka viikkokaan. Olen paha ihminen, jos postaan turhuuksia (mikä on hyvin subjektiivinen näkemys.) Ja olen paha ihminen kun en tee asioita just sillai miten te haluatte.

Mä toivoisin, että te auttaisitte mua kehittymään bloggaajana, sen sijaan että vaaditte mua lopettamaan. Jokaisella on oikeus harrastaa, ja bloggaaminen on minun harrastukseni. En lopeta blogia jonkun vaatimuksesta, blogin lukemisen saa kaikin puolin lopettaa ja unohtaa sen olemassaolon.

Pyydänkin teiltä vilpittömiä parannusehdotuksia. Postausideoita, omat ideat kun on vähissä ja sitäkin huonompia. Mä haluan postata just sillai miten te haluatte.

No nyt ne tissit

Keskustelupalstalla, joka jääköön nimeämättä, juteltiin pari päivää (yötä) sitten paikoitellen aika rankastikin aiheesta, joka oli kuukausi-pari takaperin melkein kaikkien huulilla. Siellä juteltiin tisseistä. Aihe on myös ylivoimaisesti pyydetyin postaustoive kautta blogihistorian, joten saamanne pitää.

Yleensä mä haistatan piut paut kaikelle keskustelupalstajauhannalle, mutta koska aiheena oli nimenomaan mun tissit, (joista monella on hyvin vääristynyt mielikuva!) en voinut olla sotkematta lusikkaani soppaan. Lisäksi musta on hauskaa olla armottoman myöhässä ajankohtaisaiheista. Jonkun Maisa Torpan lanseeraama tissigate on niin huhtikuuta.

Mua vain ihan vilpittömästi järkytti huomata, kuinka noin sadalla blogiani silloin tällöin lukevalla on musta niin narsistinen ja vastenmielinen kuva. En tiedä miten olen tällaisen mielikuvan onnistunut antamaan, blogissa mun kolmesta päästäni pääosassa on vain yksi.

Kyllä, mulla on isot tissit. Ei, en ole kohottanut, kiristänyt, tai operoinut niitä mitenkään. Ei, en korosta niitä minkäänlaisilla toppauksilla, täytteillä, bombshelleillä tai muilla turborintsikoilla. Ja ei, en todellakaan ole niistä ylpeä, tai pidä niitä kauniina.

En pukeudu burkhaan tai pelkkiin poolopaitoihin, saati karta tietynmallisia kaula-aukkoja estääkseni pienenkään syntisen rinnanosan näkymisen. Mä ostan paitani ihan niistä samoista zaroista ja henkkamaukoista mistä ikäluokkani valtaosa, en mistään isotissisten rättikaupoista. Sanomattakin selvää, että samat vaatteet istuvat minun päälleni eri tavalla kuin nollakoon mallivartalolle.

Mulle tissit ovat vain yksi ruumiinosa muiden joukosta. Tällä hetkellä niistä ei ole minulle mitään hyötyä, enemmän vain haittaa. Tulisin varmasti pienemmilläkin toimeen. Mutta koska jonakin päivänä niille on tarpeellinen tehtävä, ei mun ole vielä järkevää tehdä niille mitään pysyvää.

Joskus olin innolla menossa veitsen alle pienentämään niitä, kävin konsultaatiossakin. Enää en tiedä olisiko se mun juttu. Mielestäni nykyinen kauneusleikkauskeskeinen maailma on jopa pikkaisen huolestuttava. Varsinkin ulkopuolisten kannustava, mutta samalla niin vaativa asenne. "-Onneksi sä pääset helposti leikkauksella sun ongelmasta eroon, ja saat kauniin rintavarustuksen!" Pitäisikö minun kokea isot rintani rumiksi ja ongelmallisiksi? Olenko jotenkin viallinen siksi, että minulla on vähän enemmän etumuksessa?

Ulkonäkö muodostaa valitettavan suuren osan ihmisten ennakkoluuloista ja mielipiteistä, ja näyttävämpi rintavarustus ei juuri positiivista mielikuvaa anna. Mun tapauksessa lisätaakkansa luo vielä blondit hiukset, bimbovaikutelma on taattu. Ennakkoluulot saavat ihmiset supattamaan ja nauramaan päin naamaa, asennoitumaan jo valmiiksi siihen, että uusi tuttava on tietystä muotista.

Sitten mua tuijotetaan silmät lautasen kokoisena, kun tulee ilmi, että tiedän, mikä on Burkina Fason pääkaupunki. Tai se, että mun musiikkimaku ei vastaa kaupallista valtavirtaa, näin vain esimerkkinä. Jotkut ovat tulleet jälkikäteen sanomaan, etteivät ole halunneet aiemmin tutustua, koska näytän niin tyhjäpäiseltä, suoraan Seiskan keskiaukeamalta repäistyltä. Mutta kuinka ollakaan, mä saatan olla ihan kiva. Niistä isoista tisseistä huolimatta.

Kuvat: Busty Girl Comics

The lack of indolence

Stressi. Ikävä kyllä valtaosa huhtikuun päivistäni on kulunut suuren stressipilven varjossa. Stressi, jolle ei edes ole selkeää syytä, kohdetta, nimeä. Elämä vaan tuntuu niin hektiseltä, Suomi on synonyymi stressille. Mun pitäisi venyä miljoonaan paikkaan, juosta laput silmillä kilometrikaupalla. Takaraivossa soi nonstoppina kiirekiirekiire. Kaadun illalla liian myöhään sänkyyn uupuneena, mutta uni ei uskalla tulla koska pää on täysi itsestään muistuttavia tekemättömiä asioita.

Mä olen onnistunut nostattamaan oman oloni ihan sinne stressiparaabelin lakipisteeseen. Mua ärsyttää vuorokauden vähäiset tunnit, loputtomat to do-listat ilman rukseja, aikatauluttomat aikaansaamattomuudet, jopa kanssaihmisten somekäytös. Mä stressaan ja murehdin asioista, joille en itse voi mitään. Mulla on marttyyripuuska ja maailmantuska.

Priorisointi olisi tärkeää. Erityisesti blogi on toiminut sijaiskärsijänä muutoksen ja myllerryksen aalloissa. Ei mulla ole mitään kirjoitettavaa, munhan pitää nyt stressata! Nyt on niin hektistä ja vaikeaa, mullahan on tämä tekosyykortti kädessä!

Haluaisin vain uskoa hyviin haltijattariin, hammaskeijuihin, pääsiäispupuihin ja höpöhöpöhepokattiin jotka antaisivat minulle toivomuksia. Viisi tai kolmekin riittäisi. Ihan ensimmäiseksi haluaisin nukkua yli kuusituntiset yöunet. Uni on se, mistä alan aina ensimmäisenä tinkimään stressin vyöryessä päälle. Olisi ihanaa saada nukkua riittävästi - ehkä jopa hivenen enemmänkin.

Toiseksi haluaisin oppia hallitsemaan sitä aikaa, vangitsemaan sen omaan tauluunsa, ja lopulta hylkäämään sen. Haluaisin oppia tekemään asiat rennosti ajallaan, heti kun hetki vaikuttaa riittävältä. En syke pilvissä varttitunnissa sata rautaa tulessa oman pyllyn alla.

Ja koska olen ammattivalittaja, haluaisin jo vihdoin viimein katkaista tämän uraputken. Vaihtaa työpaikkaa. Oppia rennomman ja huolettomamman elämänasenteen. Lopettaa syyttelemisen, koska asioilla on vain tapana tapahtua. Ja järjestyä.

Kuvat: we♥it

Every day holds a little dream

Empire of the Sun - Country

Elämä, se ei ole aina hattarapilvillä hiipimistä eikä herkkää valssia ruusuilla. Joskaan ei täyttä tuskaakaan. Valtaosa päivistä on ihan normaaleja, mitäänsanomattomia. Joita ei muista enää vuonna 2016.

Kokonaisuudessaan tämänhetkinen elämäni on - yhtä inhokkisanaani käyttäen - flowta. Mä tunnen itseni samanaikaisesti onnelliseksi, rauhalliseksi ja energiseksi. Jokaiseen päivään on ihana herätä, ja elämästä on helppo nauttia. Vaikka siihen mahtuu huolia ja murheitakin, ne eivät täytä mieltä pysyvästi.

Ei kukaan pysty suoriutumaan elämän jokaisesta osa-alueesta jatkuvasti täydellisesti. Kenenkään aika ja energia ei riitä kaikkeen. Tarvitseeko edes? Priorisoida pitää, keskittyä tärkeisiin asioihin niiden vaatimalla hetkellä. Seuraavana hetkenä jokin toinen asia voi olla tärkeämpi. Niin lyhyellä kuin pitkälläkin aikajanalla. Tällä sekunnilla minun elämässäni tärkeintä on taidehistoria, pidemmälle katsottuna puolestaan onnellisuus, terveys, ystävyyssuhteet ja perhe.

Mä haluan unelmoida tulevaisuudesta, realisesti ja epärealisesti. Haluan, että mulla on jotakin mitä odottaa ja toivoa. Olen aikoinani välittänyt kenties liikaa muiden ihmisten mielipiteistä ja vaatimuksista, tinkien omista tarpeistani ja tahdostani. Kerrassaan kummallinen ajattelutapa, minähän olen vastuussa vain itselleni kaikista valinnoistani. Ja mä haluan tehdä kaikki valintani niin, että onnellisuus olisi pysyvä mielentila.

Sydämen kevennystä

Maanis-depressiivinen. Siinä kai sana, jolla kuvata tätä päivää. Joka oli ajoittain onneksi vain hypomaaninen.

Painajaisten täyttämä, lähes uneton yö ei voi olla hyvä alku yhdellekään päivälle. Tänään mulla oli kunnia olla tekemisissä uskomattoman ilkeiden ja negatiivisten ihmisten kanssa. Tämä yhdistettynä epäonnistuneeseen reissuun sairaalassa, yleiseen stressiin ja ronskeihin univelkoihin, aiheutti kerrassaan käsittämättömän itkukohtauksen mun saavuttua uupuneena kotiin.

Useimmiten itku puhdistaa ilmaa ja mieltä, niin tälläkin kertaa. Itkeskely estää mua muuttumasta tunteettomaksi, röyhkeäksi, epäempaattiseksi ja katkeraksi ihmiseksi. Sellaiseksi, jollaisia kohtasin tänäänkin, jotka ponnekkaasti yrittivät pilata päiväni. Kerätessäni itseäni eteisen lattialta silmät turvonneena, aloin vähitellen tuntea oloni suorastaan rentoutuneeksi. Kuvitteellista valoa kuvitteellisen tunnelin päästä.

Aloin purkamaan päivää poikaystävälle. Keskustelu kääntyi epäoleelliseen höpöhöpöön, lopulta nauroin hysteerisesti käytännössä kaikelle. Energia hiipi jostain kehoon, ja päätin purkaa sen ruuanlaittoon. Valmistin suuruudenhullusti jokirapusitruunapastaa ja rommivadelmapannacottaa, viineineen päivineen. Koska kaikkea pitää kokeilla, (myös kevytranskankermaa pastakastikkeessa) vaikkei välttämättä yhden aterian aikana.

Mitä opin tästä päivästä? Mun ei tulisi ottaa itseeni muiden negatiivisuudesta. Varsinkaan tuntemattomien, he eivät elä mun jokaista hetkeäni. He eivät ole osa mun elämääni. Jos he jotain ansaitsisivat, niin olankohautuksen. Kun jokapäiväisessa ajattelussa korostaa hyviä hetkiä, kauniita ajatuksia, naurunpyrskähdyksiä, koko elämä tuntuu täysinäisemmältä. Jos aamulla herätessä pakottaa edes hetkeksi hymyn huulilleen, aivot saattaa saada juksattua onnelliseksi. Parempaa huomista toivoen!

Täydellisyydestä

Koska mä en voi olla täydellinen, voinko mä olla riittävä? Voinko mä olla mitään? Mikä riittää?

Noiden kysymysten syvissä pyörteissä mä olen viettänyt viime päivät. Koko kuluva syksy on ollut muutosten aikaa. Irtiottoja ja -päästöjä, joustamista, mukavuusalueelta poistumisia, rajojen rikkomisia ja heittäytymistä. Välillä voimien loppuminenkin on liipannut läheltä.

Vaikka sitä ei äkkivilkaisulla uskoisi, mä osaan olla vaativa perfektionisti. Tuhlaan energiaa kuunnellessani päänsisäistä ääntäni, joka kertoo, etten mä koskaan tule olemaan riittävä, vaikka tekisin mitä tai yrittäisin kuinka kovasti. Muille mä annan virheet helposti anteeksi, mutten itselleni. Näin syyskuun aikana sisäinen perfektionistini on nostanut päänsä mun fyysistä päätäni korkeammalle.

Omien vikojen, virheiden ja heikkouksien herrattareksi pääseminen on mulle vaikeaa. Vaikka katsoisi peiliin ja tiedostaisi täysin, että suurin vika löytyy itsestä, asian hyväksyminen ei meinaa onnistua. Ja itselleen on vaikeaa olla armollinen. Jos joskus onnistun jossakin, mä harvoin uhraan ajatustakaan hyvinmenneelle suoritukselle. En taputa itseäni olalle, en iloitse kuinka olen hyvä, upea ja mahtava. Totean korkeintaan, että noin se pitääkin suorittaa, virheettömästi, nyt eteenpäin.

Pahoja asioita sattuu, ja jokainen määrittää oman pahuutensa rajat. Pahan ei tarvitse olla median demonisoima sodan uhka, tai julma ja käsittämätön perhesurma. Pieni henkilökohtainen teko tai toteamuskin voi tuntua pahalta. Negatiivisuudet pitäisi vain käsitellä ja puhua läpi, niistä pitäisi yrittää päästä yli. Laskea se graniittilohkare pois sydämeltä, antaa oman olon olla helpompi.

Viime aikoina mun on ollut todella vaikea antaa itselleni lupaa valittaa, antaa lupaa epäonnistua, antaa armoa. Vielä vaikeampi on ollut antaa uusia mahdollisuuksia ja pyytää apua. Sitä ei saa pyytämättä. Ja apua ei osaa pyytää, jos ei ymmärrä sitä tarvitsevansa. Pitäisi uskaltaa näyttää omat heikkoutensa ja virheensä. Pitäisi uskaltaa hyväksyä oma epätäydellisyytensä. Onneksi tiedän, että mulla on lupa olla epätäydellinen itseni.

Thoughts

Kuvat we♥it

One life, one love, one team

Silloin joskus alaikäisenä kaikki viinanhuuruiset kaveritapaamiset jätettiin kertomatta äidille. Nyt alkoholi on vaihtunut jääkiekkoon. Kun äiti soittaa mulle kysyäkseen kuulumisia, mä kerron, että olen Helsingissä moikkaamassa kavereita. Jätän kertomatta, että kaverit moikataan lätkämatsissa. Vaikka tuollainen oleellisuus sanomatta jääkin, äiti taitaa kuitenkin arvata missä tytär liikkuu. Aivan kuin silloin joskus alaikäisenä.

Play off-kausari tuli tänään postissa. Mä en oikein itsekään tiedä mitä mietin maksaessani laskua. En varmaan mitään. Sen kun tietää jo valmiiksi, toivotaan pitkää kevättä, mutta sama juttu vuodesta toiseen, ei ollut vieläkään meidän kausi. Ei voida enää sanoa ensi kausi on meidän. Ensi kautta ei enää tule.

Tunne ja tieto ei kulje käsi kädessä. Jok'ikisen voiton jälkeen musta tuntuu, että me ei hävitä enää yhtään ottelua, vaan mennään pitkälle ja loppuun asti. Pelottava tunne, kokemus kertoo jotain ihan muuta, ja todennäköisyyskään ei ole meidän puolella. Mä kuitenkaan en halua kieltää itseäni tuntemasta, vaan elää Jokereiden mukana aidosti niin ylä- kuin alamäetkin. Pahoina jokeripäivinä sitä kun miettii miten paskoista esityksistä pelaajille palkkaa maksetaan, ja miksi mun edes pitää katsoa sitä kärsimysteatteria - ja vielä maksaa siitä.

Jokerit on mulle henkilökohtaisesti Jekyll ja Hyde. Koskaan ei voi etukäteen tietää, mitä saa. Hetkittäin Jokerit on maailman rumin kirosana, hetkittäin jotain niin taitavaa, että sitä ei voi kuin katsoa hiljaa suu auki. Persoonasta toiseen vaihtuminen voi tapahtua silmänräpäyksessä. Ja illasta toiseen mä löydän itseni Jaffalta odottamasta, millainen persoona jäällä tänään esiintyy.

Hullua? Kyllä.  
Eikö mulla olisi hyödyllisempää tekemistä? Kyllä.
Mutta maailmassa olisi paljon haitallisempiakin riippuvuuden kohteita kuin jääkiekko.

Then all the colors of the rainbow fell in my mind

Agnus & Julia Stone - Yellow Brick Road

Mainitsen ehkä joka kolmannessa postauksessani aikaansaamattomuuskyvyistäni. Tänään se taas huomattiin lunastaessani erästä lahjakorttia. Johanna antoi mulle ton joululahjaksi vuonna 2012. En siis ole vasta kuin yli vuoden myöhässä... Onneksi tossa ei ollut viimeistä käyttöpäivää.

Visio oli selkeä jo pitkään. Kymmenen timanttia, hentoa vaaleanpunaista ja ripaus mustaa. Klassista ja sofistikoitunutta, melkein kuin minäkin. Sitten huomasin, että siellähän on olympialaiset alkamassa. Hyvä syy lyödä kaikki läskiksi, kynsiä myöten.

Koska käsiä ei tarvitse pitää edustuskunnossa seuraavaan kolmeen viikkoon, ei edes sosiaalisen paineen takia, mietin, että miksipäs ei? Sateenkaarikynnethän eivät ole tippaakaan klassiset, aikuismaiset tai varsinkaan sofistikoituneet. Sen sijaan ne ovat kannanotto. Ensimmäinen ja viimeinen minun blogissani näkyvä kannanotto Sotshin olympialaisiin.

Pari kivaa

Herätessäni eilisen rumatyhmäpäiväni saamaan palautteeseen, tajusin, että ehkä mulla todellakin on tapana ruikuttaa. Jos ei suoraan, niin vähintäänkin rivien välistä. Siksi halusin tehdä tämän postauksen kuluneen viikon muutamasta kivasta tapahtumasta.

Kummitädiltä oli jäänyt synttärilahja ajallaan antamatta, joten hän tahtoi viedä mut syömään. Mulla oli suunnattomia vaikeuksia syödä spagettia ilman lusikkaa. Muistan kuinka vaikeaa oli aikoinaan opetella syömään sen lusikan kanssa, ja nyt ilman lusikkaa sai miettiä, miten se oli onnistunut silloin ennen. Jälkkärin basilikajäätelö oli jotain uskomattoman hyvää, mulle ei tulisi mieleenkään käydä yhdistelemään mitään yrttejä jäätelön kanssa. Onneksi jollekin on tullut, olisin muuten yhtä makuelämystä köyhempi.

Kävin näyttämässä Pikkuleijonille käsimerkkejä kultajuhlissa. Leena sai napattua kuvankin! Mulla oli aluksi kamala ikäkriisi kun katsoin sitä ympäröivää ihmismassaa, näin helposti kolmannesta rivistä varhaisteini-ikäisten päiden yli lavalle, mä olen liian vanha tänne! Ikäkriisi helpottui sangen pirteän, äitini ikäisen naisen tultua eteeni kovaäänisesti kekkaloimaan.

Äidistä puheenollen, hän kävi tänään tuomassa mulle tuliaisia. Viininpunaiset housut on kummitellut mun mielessä erään unen johdosta kohta kaksi vuotta, nyt mullakin on sellaiset. Koska viininpuna tuli jo housuissa, itse viinin oli kuulemma oltava valkkaria. Victoria's Secretin Body Mistit ovat huippukeksintö, miedompi vartalotuoksu on tiettyihin tilanteisiin hajuvettä käytännöllisempi. Iltalehti oli kuulemma "tarttunut jostain mukaan", koska äiti ajatteli, että artikkeli lempipelaajasta saattaisi kiinnostaa mua. Mun äitini on niin ihana, tietää mistä tytär tykkää.

Eilisen peruuntuneet kahvitreffitkin sujuivat mukavasti tänään. Suurimmat kiitokset hyvälle seuralle, mutta kahvilan ilmapiirikin vaikutti onnistumiseen positiivisesti. Mä päätin skipata tänään sekä aamupalan että lounaan voidakseni ottaa kahvin oheen suosiolla sekä suolaista, että makeaa. Tollaiset hyytelömarjahedelmäherkut on mun heikko pala. Ne ei ole mitään erityisen hyviä tai makeita, mutta silti mun on aina pakko ottaa joku tuontapainen mikäli niitä on saatavilla. Vaikka kuinka olisi tarjolla mitä tahansa leivoksia ja suklaakakkuja... Kai mua houkuttaa se raikkaus.