Parasta just nyt

♡ Oma saunavuoro keskiviikon päätteeksi. Kyllä, alan keski-ikäistyä.

♡ Lähiruoka. Lihaton lokakuu-haaste on saanut mut rohmuamaan Suomessa tuotettuja vihanneksia. Musta on ollut ihanaa tehdä ruokaa täysin luomuista minimunakoisoista ja kirsikkatomaateista. Eikä väkerrellä lihankorvikkeita sahanpurulle maistuvasta soijarouheesta.

♡ Clipperin vihreä sitrustee.

♡ Musikaalit. Mulla ei nyt ole mitään sarjaa katsottavana, kun sain toissa viikolla Game of Thronesin toistaiseksi loppuun. Sen sijaan olen suurkuluttanut, lähes yliannostellut musikaaleihin pohjautuvia elokuvia - viikossa hurahti niin Evita, Hair, Sininen enkeli, Piukat paikat, The Sound of Music, The Rocky Horror Show, Moulin Rouge, Herrat pitävät vaaleaveriköistä, The Blues Brothers, Cry-Baby, Viulunsoittaja katolla, West Side Story kuin Chicagokin (tietenkin!)

♡ Auringonlaskukävelyt. Helsingin länsirannikko alkaa olla läpikotaisin läpikoluttu.

♡ Lempisushiani Sushibarista saa tilattua myös kotiin! Ja tilaan sitä usein... Työpäivän päätteeksi mulla on usein nälkä ja ruuanlaitto ei yhtään kiinnosta. On ihanaa tehdä ennakkotilaus päivän aikana joka saapuu vartti jälkeeni kotiin.

♡ Geoguessr. Uudelleenlöysin tuon pelin taas parin vuoden jälkeen, kun kaveri jakoi tuloksensa Facebookiin. Saan kulumaan helposti tunteja tuon parissa! Paras oli kun kerran tunnistin alueen kanadalaiseksi erämaaksi, mutten löytänyt ankarasta etsimisestä huolimatta mitään tarkempia aluevihjeitä. Klikkasin tuskastuneena summamutikassa Kanadaa. Heitti viisi kilometriä maalista.

Autumn inspiration

Vuosi vuodelta alan saada varmuutta siitä, että lempivuodenaikani on kuitenkin syksy. Siltä se aina aluksi tuntuu, kunnes viikkotolkulla jatkuva viima ja tihku alkaa tulla korvista ulos.

Kirpeä aamutuuli tarttuu kashmirvillaiseen huiviin kun juoksen jälleen kerran liian aikaisin kulkevaa sporaa kiinni. Merivesi on mustaa, mutta syksy on aikaa, milloin musta valloittaa vaatekaapinkin. Se vain kuuluu asiaan. Parista viiteen kupillista kahvia tappaa aamukooman. Miten työpiste ilman ikkunoita tuntuu yhtäkkiä niin valoisalta?

Kasvoille iskevä jäähileiden sekainen tihkusadekaan ei haittaa, mä olen palaamassa kotiin! Saan sytyttää kynttilät, heittää jalkaani vaaleanpunaiset pörrösukat ja keittää muumiteetä. Koska olen 22-vuotias. Jep, syksy on sitä aikaa kun kaikki kaivavat kaappien kätköistä kynttilät ja lämpimät töppöset, ja juovat teetä litrakaupalla. Vaikkeivat edes tykkäisi teestä.

Mun pitäisi tehdä kouluhommia, sen sijaan kultaakin kalliimpi aika kuluu besserwisseröinnin, innovatiivisen maailmanparannuksen ja epäoleellisten snapchatkuvien parissa. Kallisarvoinen aika, joka pitäisi kuluttaa sivistykseen ja kirjoitustöihin. Tyhjäntoimittajan tutkinto tulossa.

Syysinspiraatiota weheartitistä.

Nimettömät päivät

 Ei, kaikki hiukset eivät ole ihan vielä lähteneet, vaikka kuva antaakin hyvää osviittaa miltä näyttäisin kaljuna.

  

Mä olen syntynyt jouluaattona, joka oli pienelle lapselle karu juttu. Suoranainen itkun paikka, kuten melkein jokaisen syntymähetki. Mun syntyessä juuri jouluaattona itki paitsi vastasyntynyt allekirjoittanut, myös äiti (kivusta, koska olin lihava vauva) ja kätilö, koska syntymäpäiväni oli yksinkertaisesti julma. Tätä surkeaa syntymäpäivää on kautta vuosien kompensoitu juhlimalla nimipäiviä. Iidanpäivää aina 14. syyskuuta, toisinaan myös Lotanpäivää 12. toukokuuta. Pikkutytön prioriteettina oli saada paljon lahjoja. Kiitos ovelille vanhemmille, jotka antoivat yhdysnimen. Muuta iloa siitä ei ole koskaan ollutkaan.

Vaan tänä vuonna juhlia ei tullut. Haasteellisen elämäntilanteeni takia en pystynyt niitä järjestämään. Kun vakituiset nimipäivävieraat eli sukulaiset asuvat Lahden ympäristössä, Helsinkiin on suorastaan mahdoton lähteä. Tämän etukäteen tienneenä en edes kutsunut ketään. Nimipäivät peruttu. Äitikulta ja isäkulta sentään muistivat tekstiviestillä, kummitäti oikein kortilla. Kissakortilla!

Väinökin muisti mun nimipäivät, ja osti mulle jopa erittäin mieluisan yllätyslahjan. Jarkko Ruudun elämäkerran, heti ilmestymispäivänä. Mun läsnäollessa. Mun Stockmannin kanta-asiakaskortilla. Ja halusi mokoma vielä lukea sen ennen mua, the nimipäiviin kun oli ostohetkestä lähes kaksi viikkoa aikaa. Mä sain koskea tuohon vasta tänään, nimipäivät kun eivät sattuneet olemaan vielä ostopäivänä. Kierrätys on uusi musta!

Sail away

Mun sisällöntuottaminen kituu ihan henkihievereissä. Mitään kertomisen arvoista ei (mukamas) tapahdu, ei auta kuin muistella vanhoja. Koska tiedän, että mulla on lukijoita, jotka tykkäävät reissupostauksista, palataan ajassa vajaa viisi vuotta taaksepäin. Kertomukseen eräänlaisesta liftausreissuksi verrattavasta retkestä. Valokuvat on otettu viisi vuotta sitten ikääntyneellä leivänpaahtimella.

Joulukuussa 2011 lähdimme isän ja pikkuveljen kanssa joulupukkia pakoon (oikeasti kukaan ei vaan halunnut järjestää mulle synttäreitä) viikoksi jonnekin missä olisi lämmin. Koska isäni tyylitaju on muutenkin jämähtänyt vuoteen seiskytkuus, Teneriffa oli hänen mielestään loistava valinta. Lyhyt lento lämpimään eikä valuuttaakaan tarvitse vaihtaa... Kas kun ei vielä istuttu jossain suomibaarissa koko viikkoa.

Hakusessa olisi rento loma. Mä rakastan merta, mutten ole todellakaan mitään rannallamakaajatyyppiä. Vaikka en ollutkaan ihan nykyisissä valasmitoissa viisi vuotta sitten, ei bikineissä yleisellä rannalla vierailu silti juolahtanut mieleenkään. Niinpä mä lähinnä lueskelin rantakivillä ja tuhosin melkein laittoman määrän Bacardin Breezereitä, jotka olivat suunnilleen vesipullon hinnoissa ruokakaupassa.

Mulla oli tuoreessa muistissa Itävaltavuoden aikana opittu lattariespanja, jota halusin päästä käyttämään. Mitäpä muita kieliä Itävallassa voisi oppia? Harmi, että minäfiltterin läpi kulkeva espanja ei mennyt kanarialaiskansalaiseen ymmärrykseen ihan yhtä virtaviivaisesti kuin se suustani purkautui.

Janosin kuitenkin päästä puhumaan espanjaa, missäpä sitä muualla oppimaan kuin paikallisten parissa? Ainoa vaan, että turistiresortissa ne paikalliset ovat usein työroolissa, ja haluavat lähinnä hyötyä rahallisesti siitä jotakin etäisesti espanjan tapaista kieltä innokkaasti ja nopeasti papattavasta blondista. Päätin kulkea sinne, missä uskoin kansan vielä olevan villiä - satamaan, porttojen ja rottien keskelle.

Juuri yhdeksäntoista vuotta täyttäneillä on ilmeisen kova usko omaan viehätysvoimaansa. Niinpä minäkin itsevarmasti menin juttelemaan koko sataman komeimmille nuorukaisille (nuoruus ja komeus kulki kyllä kyseisessä satamassa ihan käsi kädessä; ikävuodet 25-60 loistivat poissaolollaan...) apukouluespanjallani. Jälkeenpäin aika on kullannut muistot (tai se mittava määrä breezereitä), jonka seurauksena mysteeri on: miksi, kenen ja mihin laivaan nousin?

Kiva poikakolmikko, Pablo, Alvaro ja Guillermo (joiden oikeat nimet olen jo unohtanut), ottivat mut tosissaan veneen kyytiin. Sanoivat vievänsä delfiinejä katsomaan. En tosissaan tiedä miksi pojilla oli vene, enkä edes minkä tyyppinen vene oli. Se ei ollut purjevene, eikä mikään huvivenekään, vaikka hauska vene olikin. Venetekniikka ei ole vahvinta alaani.

Ja se uskomattoman naiivi, vasta yhdeksäntoista vuotta täyttänyt tyttö, joka vielä tuolloin uskoi romantiikkaan, oli haaveillut puolet matkasta tulevasta elämästään kalastajan vaimona sievässä pienessä merenrantatalossa. Se sai maistaa aimo annoksen realismia iltahämärässä kotisatamaan palatessa. Pojat kieltäytyivät ehdottamastani kiitoskaljoista jossakin paikallisessa, ja saattoivat mut kiireen vilkkaa hotellille. "Etkö sä olekaan neljätoista?" "Näytät Pablon pikkusiskolta" "Mietittiinkin kenen lapsi jätetty heitteille koko päiväksi..."
Jäi saatit saamatta.

Lahtigloria

Olen ilmeisesti aina hengaillut Lahdessa väärissä paikoissa. Eilen vietettiin tuntitolkulla laatuaikaa isän, myöhemmin Johannan kanssa, ja mulla oli oikeasti, ihan vilpittömästi sanottuna kivaa. Ajatella, Lahdessa.

Ei haittaa vaikka sää oli mieleltään yhtä ailahteleva kuin allekirjoittanut. Kymmenen minuutin rankkasateet vuorottelivat tasapaksun harmaan ilman kanssa, ajoittaisten auringonpilkahdusten yllättäessä aina välillä. Toimittiin isän kanssa perinteisen kaavan mukaan, syömään ja lasilliselle.

Ruokapaikaksi valikoitui se melkein liiankin tuttu Santa Fé, jossa oli onneksi vastikään listat uudistuneet. Valitsin kolumbialaista kalakeittoa, joka oli paitsi hyvää, myös epäkalakeittomaisen vihreää. Ruuan jälkeen käveltiin Bryggaan. Häpeäkseni en ollut aikaisemmin paikassa käynyt, vaikka mieli oli tehnyt about joka kerta Aleksanterinkadun alkupäässä kulkiessani. Elävää pianomusiikkia ja pienpanimo-oluita, miten voisi tehdä enää tuosta viihtyisämpää baaria?

Mun ja Lahden tulevaisuus näyttää tämän kokemuksen jälkeen huomattavasti valoisammalta. Ja kiinnostavalta. Esimerkiksi kulttimaineesta nauttiva Metro on vielä korkkaamatta. En tosin tiedä, oikeuttaako nykyinen lokaatio enää kulttimaineeseen. Julkisessa vessassa kun oli sitä jotakin.

Epäonnekas onnenpäivä

Dädi toi eilen Mymmelin Helsinkiin. Samalla isäni suvaitsi ensi kertaa tulla katsomaan Helsingin kotiani. Harvinaiselle vieraalle oli pistettävä parasta mutta pientä pöytään. Tuorepaahdettua kahvia kliseisesti Costa Ricasta (mun uusin kahvirakkauteni) sekä kuningatarpavlovaa.

Mulle on älyttömän tärkeää tehdä aina kaikki tarjottava itse. Niinpä torstaiyönä vatkasin käsi vääränä pavlovapohjaa. Vain huomatakseni, että keltuaista oli lirahtanut joukkoon. Jonka jälkeen parin krampin tahdittamana uusi yritys. Vain huomatakseni, että tomusokeri on loppufinitokaputt. Koska tykkään soveltaa, ajattelin käyttää ruokosokeria. Kappas, valkoinen marenkipohja ei onnistu ruskealla sokerilla.

Epäonnenpavlovan tarjoiluvati oli päättänyt lähteä päivän aikana omille hiihtolenkeilleen. Asettelin sen ihan tavalliselle lautaselle, jolle se reunoja hipoen mahtui. Toinen kerros halkesi, joten pavlova jäi yksikerrokseksi. Ja liikatäytteiseksi, joka sekin keksi lähteä valumaan. Kiukkuisena roiskin marjat viritelmän pinnalle. Harkittu epäestetiikka on ratkaisu silloin kun mikään ei onnistu.

Perjantai oli kokonaisuudessaan niin katastrofaalinen, että ihmettelin suuresti kuinka kyseessä ei ollut se kuuluisa kuukauden kolmastoista. Niin kamala päivä, että Lennu oli työpäivän päätyttyä ovella vastassa oluen kanssa. Se sai jäädä jääkaappiin odottamaan seuraavaa pahaa päivää, isä tarjosi korvaavan oluen saattomatkalla rautatieasemalle St. Urho's Pubissa. Mua jäi mietityttämään, onko kyseinen paikka ollut presidentti Kekkosen kantapaikka juuri nimensä vuoksi, vai onko se uudelleennimetty siitä syystä että se oli Kekkosen kantapaikka. En uskaltanut kysyä.

Mutta Mymmeli... Se on nyt varmasti maailman onnellisin kissa! Saadessaan maata omalla ikkunalautatyynyllään ja katsella katuvilinää. Ja sängyn alla. Ja sohvalla. Ja jokaisessa auringonlaikussa. Heinäkuu lämmittää sentään sisätiloissa.

Back to reality

Venäjä jätti jälkensä, yhdenkään reissun jälkeen mulla ei ole ollut näin tyhjä olo. Tyhjän lisäksi äärimmäisen stressaantunut, joku meni siis pieleen. Lomanhan pitäisi rentouttaa ja ladata kaikki akut. Veikkaan, että kaksi reissua liian lyhyellä toipumisajalla ovat mun herkälle mielelleni liikaa.

Arkeen on palattava. Töissä on käytävä. Eteisen lattialla odotti maanantaipäivänä vino pino laskuja, jotka on nyt maksettava. Ruokakaapit pitää täyttää ja kaivaa sieltä selkäytimestä jälleen ruuanlaittotaito. Tekisi mieli melkein tilata siivooja. Kirjastostakin pitäisi lainata opiskelua täydentävää materiaalia. Ja pari enemmän tai vähemmän hömppää romaania, jottei oma aika unohtuisi.

Tänään on ollut ankea, harmaa ja sateinen päivä. Tyypillinen vapaapäivä siis. Ulos ei huvita mennä sen enempää kuin on pakko. Siksi voi pyhittää leipomispäivän, sillä tekosyyllä, että mun teki mieli kesäkurpitsapiirakkaa. Ja sillä syyllä, että odotin tänään vieraita tulevaksi. Mutta paha sää karkotti heikäläisetkin. Ei se mitään, jää enemmän mulle!

Magneettimatka

Mulla oli eilen magneettikuvaus. Viime käynnistä onkin vierähtänyt vuosia, ja aika oli kullannut muistot. Muistojeni vallassa puin aamulla mukavimmat ja rumimmat velourvaatteeni päälle, jotta siinä kuvaustuubissa olisi kivaa köllötellä.

Torstaiaamuna satoi äkäisiä ämmiä äkeet selässä. Eikä mulla ollut tietenkään sateenvarjoa, ja raitiovaunutkin olivat myöhässä. Juoksen tuhatta ja sataa kohti sairaalaa, ehtiäkseni ajoissa. Pukuhuoneessa vaatevalintani virhe sitten realisoitui - noissahan on vetoketjuja ja metallirinkuloita. Onneksi sain lainata sairaalavaatteet aamutakkeineen päälleni.

Ilmeeni venähti kuin magneetin vetämänä kohti maapallon keskipistettä hoitajan ilmoittaessa, että mulle laitetaan varjoainekanyyli. Tästä ei oltu sovittu mitään! Pelkään lääketieteellisiä neuloja, ja mulla on karkaavat suonet - enkä ollut ikinä kuullutkaan, että magneettikuvissa käytettäisiin varjoainetta. Jos minä en jotain tiedä niin silloinhan se ei ole mahdollista. Tästä kidutuksesta selvittiin yhdellä pistolla, Meikussa on varmasti Suomen parhaat piikittäjät töissä! Sain ohjeet lähteä suunnistamaan kohti magneettirekkaa röntgenin kautta.

Kyllä minä tiedän-asenteella en edes vilkaissut karttaa, ja hehkeänä kuin zombi marssin suoraan naapurisairaalan röntgeniin. Ystävällisesti minut ohjattiin oikealle osastolle ja vihdoin sinne rekkaan. Mulle viritettiin letkut paikoilleen ja ilmoitettiin käytännöt: pitää pysyä liikkumatta, kone pitää pahaa ääntä, alusta tulee liikkumaan eestaas ja varjoaine lisätään lopussa eikä se tunnu mitenkään.

Nauroin henkisesti hoitajalle päin naamaa, juu ei varmasti ei. Lavitsaa nostettiin sitten niin korkealle, että olisin ylettänyt koskemaan kielelläni kuvaustuubin kattoa. Ahtaan paikan kammo alkoi valua luihin ja ytimiin. Multa kuvattiin koko selkäranka, ja olo oli epätodellinen, kun liian isoista kuulokkeista kuului vaimeasti Eurythmicsin Sweet Dreams makuulavitsani veivaten sangen kiukkuisilla nykäisyillä ees taas. Seuraava biisi oli sitten - uskomatonta mutta totta - Dr. Dren I need a doctor.

Jossakin vaiheessa liikautin kättä ja jäätävä kipu humahti koko käden mitalta. Tietenkin se kanyyli liikahti. Odotin, alkaako varjoaine vuotamaan ulos, ja havaitsin samalla jalkojenkin uhkaavan karata tunnottomaksi. Pohdin ankarasti, painaisinko hätänappulaa, mutta Ed Sheeranin I see firen myötä pääsin jonkinlaiseen flow-tilaan. Unohdin hetkeksi koneen pitämän rytmisen runksutuksen ja kirkumisen, epämukavan tunteen raajoissa, kuumotuksen selkärangassa ja yleisen tilanpuutteen. Kunnes hoitaja keskeytti julmasti fiilistelyni ilmoittamalla kuvauksen olevan ohi. Yleisolotila kokemuksen jäljeen oli hämmentynyt, lievästi kauhistunutkin. Mikä mörkö mun selkärangasta voikaan vielä löytyä?

Kuvat ovat arkistoihin jääneitä rättikuvia viikon-parin takaa. Olen käytännössä asunut tuossa beigessä mokkanahkatakissa tämän kevään.

Paha tiistai

Epäonni on altis dominoefektille. Kun yksi asia menee pieleen, johtaa tämä usein sarjaepäonnistumiseen. Takana huonostinukuttu yö, Mymmeli on aloittanut tutun ja ei-toivotun yörallin Väinön poistuttua. Juoksemista ja rääkymistä naukumista tuntitolkulla, ovet sentään pidättelisivät, mutta läpi yritetään päästä voimalla. Ei auta korvatulpatkaan.

Koska mulla on tänään edessä pitkä työpäivä, ajattelin ottaa eväät mukaan. Parsakeittoa, rasian varmistus kumilenksulla. Eihän se riittänyt alkuunkaan, olisi pitänyt laittaa muovipussiin. Aamukoomassa ei vaan ajattele. Ja laukkuvalinta oli tietenkin olkalaukku, joka villisti heiluu sinne sun tänne kiirekirmailun tahdissa.

Ja se kiire... Ajattelin ehtiväni rimaa hipoen aikaisempaan junaan. No en ehtinyt, se oli peruutettu. Ei se mitään, seuraavallakin kerkeää hyvin. Kunnes K-juna päätti poikkeuksellisesti pysähtyä Käpylässä. Ja sitten siitä katkesivat virrat. Venaillaan rauhassa.

Vajaa puoli tuntia myöhässä laukkasin töihin. Mun ennestäänkin säälittävänkokoinen jalka on kutistunut talven aikana, vuosia hyvinpalvelleet balleriinat lensivät kolmesti alle kolmensadan metrin matkalla (jos joku tietää mistä saa kivoja baltsuja kokoa 35 tai alle, vinkkaa ihmeessä!)

Tietenkin unohdin vielä sen mukanakuljettamani sopan, eikä laukku säästynyt ravistelulta. Kansi pysyi kyllä kiinni, mutta vuoti aikamoisesti. Näky oli sangen irstas, ja putsaaminen oli tahmaista ja hankalaa. Koska päivää on vielä jäljellä, pahempaa on luvassa suurella todennäköisyydellä. Vietän siis loppupäivän kauhun varjossa. Onneksi Googlen Barbapapa-doodle sai hymyn huulille

Kuva: we♥it

Hemma hos mamma

Aina ei loman tarpeessa tarvitse lähteä merta edemmäs kalaan. Saati sitten edes lähelle merta. Varsinkaan jos ei kalastusluvat ole kunnossa.

Äidin luokse on helppo mennä lomalle. Ensinnäkin autoilukiintiö saadaan täyteen aina pariksi kuukaudeksi. Väinö oli ensimmäistä kertaa koskaan mun kyydissä, joka ei kuulemma ollut ihan niin hirveää. Kuskinroolia tuskin silti lunastetaan, kauniista sanoista huolimatta.

Äidin luona huomaa kantapään kautta oman vieraantumisensa luonnosta. Kuinka helppo metsään on eksyä alle kymmenessä minuutissa, kun se lapsuudesta tuttu kiva näköalakivi ei ollutkaan tuon mäen varrella. Kuinka aurinko laskee väärään länteen. Ja kuinka supikoiranraato nostaa palan kurkkuun.

Äidin luona "jotain pientä tarjottavaa" tarkoittaa seitsemää sorttia, tyyliin kylmää ja lämmintä keittoa, salaattia, voileipäkakkua ja pääruokaa. Äidille ei ikinä uskalla sanoa että olisi nälkä, muuten on riskinä kuolla ylensyömiseen.

Ja äidin luona on sauna. Ihan oikea, lempeä puusauna, jossa viihtyy tuntitolkulla. Äidin luona on hyvä olla, edes kerran-kaksi kesässä.

Viikkokertomus

Tällä viikolla aikaa on dominoinut paitsi historianopinnot, myös jääkiekko. Ja mä kun ajattelin viettää välivuotta. Korkeintaan katsoisin Suomen pelatessa mitaleista. Tai skippaisin nekin, suoraan torille! Kummasti ömmöm-kisat vain on alkaneet kiinnostaa. Niinkin paljon, että jopa yleensä jääkiekkoon vähemmän intohimoisesti suhtautuva Väinö haluaa seurata jokaisen pelin - mieluiten mun selostamana.

Helsinki on hiljalleen otettu haltuun. Stadikantornit, suomenlinnat, hakaniemenrannat ja töölönlahdet on koluttu läpikotaisin. Ikeaan voi lähteä ihan vain lihapullille ostamatta mitään kotikrääsää. Illalliskutsuja on kiva järjestää, nyt kun koti alkaa näyttää kodilta (mulla on silti jostain syystä ollut viime aikoina paha pelko, että koti näyttäisi juurikin Ikean kuvastolta.) Eikä vapaa-aika rajoitu pelkästään Helsingin keskustaan. Onneksi on seutulippu.

Äitienpäivää vietettiin tänään ilman äitejä, meidän molempien äidit asuvat niin kaukana ja työt tuppaavat ikävästi tulemaan tielle tällaisina tärkeinä päivinä... Kerettiin onneksi kahdestaan brunssille, yksi maailman parhaista jutuista on laittaa asiat uimaan vadelmavinaigretteen!

Huomenna vietetään post-äitienpäivää Lahdessa. Ensi viikolla mulla ja Väinöllä alkaa viimeinen yhteinen viikko, tiivis ja läheinen. Musta tulee kesäleski.

Regatta

Sana sunnuntaikävely alkaa olla menettänyt täysin merkityksensä mun sanavarastossa. Harvoin sitä sunnuntaisin kerkeää pidemmälle kävelylle, ajanpuute vapaapäivänä, se on traagista se. Sen sijaan ennen sunnuntaille niin tyypilliset kävelyretket - anteeksi, power walk-nimellähän ne taidetaan nykyisin tuntea - sijoittuvat nykyisin nätteihin arki-iltoihin. Kuten juuri tälle illalle.

Sympaattinen Regatta on yksi lempikahviloistani Helsingissä. Kahvinkeitin on jäänyt tarkoituksella Lahden kotiin, kahvia tulee lipiteltyä lähinnä vain kylässä tai töissä. Tänään kahvihammasta alkoi kolottaa, joten päätettiin reippailla Regattaan. Reippailla ja hypellä, aikuinen ihminen saa osakseen yllättävän paljon paheksuvia katseita ja tukahduksia kävellessään katukiveyksellä, pompatessaan tasajalkaa halkeamien yli ja hypellessään vain valkoisilla suojatien viivoilla.

Regatassa käy vain käteinen, tämä saatiin aiemmin tänä vuonna Väinön kanssa kokea lähes karvaasti kun taskussa oli vain pankkikortti. Henkilökunta kuitenkin vippasi kahvit ja pyysi maksamaan seuraavalla kerralla, jonka iloisesti yllättyneenä teimmekin.

Kahvisiepoille paikka on paratiisi. Santsikuppi ei irtoa puoleen hintaan tai ilmaiseksi, vaan santsaamisesta maksetaan! Koska sää oli mainio, pihalla keinutuolissa raski kiikkua tuntikaupalla. Ja sitä kahvia kului niin, että yöunille saa sanoa näkemiin.

Mulla on koko päivän soinut päässä Unbreak my heart - M.A. Nummisen äänellä. Armon paikka saisi mun puolestani koittaa hiljalleen.

Mistä on viikonloppu tehty?

Perjantaista, lauantaista, täysin vapaasta sunnuntaista. Elokuvahetkistä mustavalkoisista. Aurinkokuivattu tomaatti-dipistä, viinietikkasipseistä. Klassikkoteoksista ja venäläisestä teestä. Äänestämisestä, merestä, kävelyretkistä. Sushista ja mustekalasta, auringosta, rakkaudesta. Niistä on tämä viikonloppu tehty.

Hiuspäivitystä

Olin vähän ylimitoittanut lounaan keston, ja mulle jäi turhaa ylimääräistä aikaa ennen iltapäivän kampaajakäyntiä. Aiemmin olen vältellyt Stockan Hulluja Päiviä kuin hullu huonettaan, mutta nyt hukkaanheitettävä aika sai vedettyä mut mukaansa tuohon kaaokseen.

Mä yritin tuloksetta metsästää Oiva Toikan Uhuu-pöllöä tarjouksesta. Väinö kommentoi sitä kuuden huntin perunaksi, kun sitä vielä nettikuvastosta etsin. Ja musta kun se olisi ollut niin kiva. Onneksi jääkaapista löytyy sattumalta peruna, Väinö lupasi luoda mulle siitä vastaavan pöllön.

Sen sijaan aurinkopuuteri löytyi! Koin lievän järkytyksen kuullessani, että mulle tutusta ja mieluisasta Guerlainin aurinkopuuterista on useampia sävyjä - mulla on ollut se brunettien versio tähän asti. Koska vanha aurinkopuuteri vetelee viimeisiään, päätin antaa mahdollisuuden blondiversiolle. Mua vartenhan se on lanseerattu. Mukaan lähti myös pirteä keväthuulipuna, koska niitä ei voi koskaan olla liikaa.

Ja ne hiukset... Niistä tuli erittäin hyvät! Kirkkaammat, kiiltävämmät, lyhyemmät ja tuuheammat - ainakin joksikin aikaa. Tajuton tuuli ja takatalven lumitihku vaan tekivät tuhojaan, enkä saanut hiihtää loppupäivää kivalla tukalla. Hyvää kevättä vaan!

It's spring!

Viikkojen loskan ja tihkusateen ja pilvipeitteen lomasta saimme tänään nähdä pitkästä aikaa auringonpilkahteluja ja kirkasta taivasta! Haaveissa siintää jo unohdettu katupöly, värikkäämpi elämä, aamukahvit torilla, hennolla nurmikolla pilkottavat kevätkukat ja kävely lempikorkkareissa ilman soranrahinaa jalkojen alla.

Kevätkuvia weheartitistä