Rainy sunday

Vielä hetken verran eilisen puolella nukahdin hiljalleen ikkunalautaa vasten ropisevaan tihkusateeseen. Ja varttipäivän aikoihin sain herätä todennäköisesti siihen samaan sateeseen. Univelat kuitanneena, raukeana ja hyväntuulisena. Tuuli kääntyi pahaksi saadessani aamiaiseksi vuoteeseen raa'an avokadon. Mun mielestänihän avokadon kypsyysasteen pintapuolinen tunnistaminen on itsestäänselvyys, pitäisi varmaan oppia hyväksymään että muille se ei välttämättä ole. Ja käydä aina vain itse itselleen kaupassa.

Aamu venyi kahteen kolmeen. Ostin perjantaina uuden (liian mukavan!) sängyn, ja tänään oli viikon ensimmäinen vapaapäivä. Miksi turhaan nousemaan? Sytytin kynttilät ja pistin helmikuun ensimmäisen elokuvan pyörimään. Vuorossa Kesäleski, musta tuntuu etten enää nykyään juuri muita katso kuin 50-luvun elokuvia. Tai 40-luvun. Tai jos oikein radikaaliksi heittäydyn, myös 60-luvun.

Mulla on muutto täysin kesken. Pari senkkiä, vaatehuone ja vitriini odottavat vielä löytymistään, tulemistaan tai valmistumistaan. Mikä järki mun olisi etsiä väliaikaispaikkoja tavaroille, joiden tulevat paikat kuitenkin tiedän? Elän laatikkohelvetissä. Ikkunat pitäisi pestä myös ulkoapäin, mutta koska en vielä tiedä millä ihmeellä saan puhdistettua ulospäin aukeavat ikkunat, toivon vain rankkasadetta ja länsituulta.

Ikkunoiden pesun sijaan menin liimaamaan sisustustarraa kylppäriin. Sisustustarraa? Sisustustarra sisustustarroja sun muita syvällisiä seinätekstejä syvästi vihaavalla ihmisellä? Puolustuksekseni sanon, että mun sisustustarrassa on värejä, oksia ja lintuja, ja se näyttää mun mielestäni tosi kivalta, vaikka se onkin Ikeasta. Äiti meinasi pyörtyä kun näytin sitä sille. Tädilleni en aio sitä näyttääkään.

Kello lähenteli kuutta, ja aloin kuulla tuttua, lempeää sateenropinaa. Palasin takaisin sänkyyn kirja seuranani. Jokereiden pelin ohella loppuillan ohjelmana Maksim Gorkin Vakooja.

Kuinka raja tuli vastaan

Mä sitten pidän yllätyksistä, joista olen viime aikoina saanut nauttia ihan olan takaa. Kuten eilen, kun kutsuin Johannan kahville. Sain avata oven Johannalle, pitsalle ja bisselle, ja vastaanotin painokkaat terveiset, kuvittelitko että pääset lähtemään ilman läksiäisiä?

Jep, minä tosissaan muutan. Kaikki ovat varmaan yllättyneitä kun kerron, että Helsinkiin. Onhan tää ollut vuosikaudet siellä joskus-suunnitelmalistalla, mutta kun ryhdyin toimeen, kaikki sujui yllättävän nopeasti. Vaikka mä heittäydyin todella nirsoksi vaatimuksineni. Vähintään 40-neliöinen kaksio, kantakaupungista, ei 40-80-lukujen talo, julkiselle liikenteelle matkaa korkeintaan 200 metriä, julkisen liikenteen vuoroväli vähintään 10 minuuttia, ja etäisyys keskustasta sellainen, että mä osaisin ryömimiskunnossakin tulla kotiin. Vaatimuksista huolimatta mun ja Mymmelin kodinetsinnässä meni alle viikko.

Istuttiin sitten Johannan kanssa olohuoneen lattialla, ja syötiin maailman parasta pitsaa. Eli Ylämummon lätkä-pitsaa, kinkku-ananas-aurajuusto. Ruokajuomana Esaa, legendojen olutta. Kuin tilauksesta alkoi Chicagon peli. Paikallista aikaa ennen kello kahtatoista. Illanistujaiset kaaoksen keskellä matolla olivat hauskat, suorastaan railakkaat, eikä fiilis ollut yhtään haikea.

Koko ajan takaraivossa jäkättää vain ilkeä ääni, joka kysyy miksi en ole muuttanut aiemmin? Lahdella ei ole aikoihin ollut mulle käytännössä mitään annettavaa. Valtaosa ihmisistä, joita pidin ystävinä, on kääntänyt minulle selkänsä. Tuntemattomatkin ihmiset osaavat olla poikkeuksellisen ilkeitä. Elämäni valo on Helsingissä. Rauhallisesta kotitalostani on tullut viimeisen puolen vuoden aikana joku yleinen bilemesta. Jossain munkin sietokyvyllä menee rajat. Mä en halua asua pahoinvointikaupungissa, ja ratkaisu löytyy helpoimman kaavan kautta: lähden itse pois. Ruoho on vihreämpää etelässä ihan kaiken järjenkin mukaan.

Jotain hyvääkin Lahteen jää. Kuten lähisukulaiset, paras ystävä ja Ylämummo. Niiden luo on aina välillä varmasti mukava palata. Jos tulee "koti"-ikävä, takaisin pääsee kohtuullisen nopeasti. Keskimäärin tunti ja kymmenen minuuttia lähijunalla.

Eräs ihan tavallinen aamu

Huomenta! Mun aamu alkoi tänään noin kolmelta. Mikään pakottava tarvehan noin aikaiselle heräämiselle ei olisi ollut, mutta unta ei vaan riittänyt. Lisäksi kun alitajunnassa tykytti paitsi kasakaupalla huolia ja murheita, myös inhokki vastaan lemppari feat. Teuvo, ei uinumista ollut järkevä jatkaa. Kaksi tuntia sinne tai tänne.

Käytännössä heti silmät auki saatuani huomioni varasti Minnesota-Chicago-peli. Ennakkoon luvattu kolmosketju Sharp-Teuvo-Shaw oli jotakin liian hyvää ollakseen totta. Lapselta vietiin tikkari, eikä Teuvo edes pelannut. Onneksi mulla on yövirkkuja kavereita, joihin voin purkaa tuollaiset huutavien vääryyksien aiheuttamat ketutukset. Ensimmäisen erän ajan lellin rutikuivaa naamaani kosteusnaamiolla, ja valikoin vaatteita työpäivää varten. Tänään tarkenee hameella.

Ensimmäisellä erätauolla siirryin olohuoneen puolelle, ja valmistin reilun aamupalan itselleni. Päivästä on tulossa pitkä, ja mahdollisuutta lounastaukoon ei ole, vaan ruokaa näen seuraavan kerran vasta kolmen jälkeen. Aamupalaksi riisipiirakkaa juustolla ja paprikalla, itsetehtyä mysliä jogurtilla ja tietenkin kahvia. Taika-kahvikuppi ja lautanen sekä kristallilasi olivat joululahjoja.

Tokalla erätauolla aloin meikata. Mä meikkaan töihin todella harvoin, mutta nyt kun ylimääräistä aikaa on, niin miksipä ei? Luin blogipäivitykset, vastailin kommentteihini ja söin toisenkin riisipiirakan. Ja katselin Salomäen ei huonoa änäridebyyttiä.

Nyt kello on noin neljäkymmentä yli seitsemän, ja minä kuittaan junasta matkalla töihin. Hauskaa päivää kaikille!

Vapaapäivien vietosta

Mulla on ollut tänä vuonna pehmeä lasku arkeen. Viikko jo vierähtänyt, ja mulla on ollut vasta yksi työpäivä. Luulisi, että vapaapäivistä on saanut nauttia, ja ne päivät olisivat jopa käyneet pitkäksi.  Vaan kaikki päiväthän ovat saman pituisia.

Suunnitelmia on ollut. Niin Korkeasaarta, lähihotellin aamupalaa, parempaa brunssia kuin Kaivarin Kanuunaakin. Joista yksikään ei toteutunut, kerran käytiin ravintolassa syömässä. Illalla. Tosin todella pitkän kaavan mukaan, alkupala-pääruoka-jälkiruoka-kombinaatiossa meni yli kaksi tuntia. Valtaosa ajasta oli odottelua.

Maanantain viimeisellä junalla palattiin poikaystävän kanssa Lahteen. Kotona on imuroitu viimeksi vajaa kolme viikkoa sitten, joten pyhitin siivouspäiväksi loppiaisen, tuon merkittävän kirkkovuoden juhlapäivän. Ja lämmityksen laitoin päälle vasta vartti sitten. Niin sitä oli päässyt paikat repsahtamaan.

Mitä mä sitten olen tehnyt? Luulisi, että olisin tehnyt rästihommia, slow foodia, lukenut, tai edes hemmotellut itseäni. Tehnyt edes jotain hyödyllistä (siivoamista ei koskaan lasketa, koska siivottava on!) Olen vain harjoitellut kahvista vierottautumista, kiukutellut, nukkunut pitkään, ja muuten vain laiskotellut sängyssä katsellen sarjoja. Suosikkeina Bridezillas ja vähemmän yllättäen Syke.

Vapaapäivieni aikaansaamattomuus oikein kulminoitui loppiaisen ruokavalioon: mitä ikinä kaappien kätköistä sattui löytymään. Lounaaksi valkosipulikeittoa, päivälliseksi valkosipulipastaa. Eli hienonnettua sipulia ja valkosipulia paistettuna reilussa määrässä öljyä, sekoitettuna fusillipastaan ja parmesanraasteeseen.

Jos kaikki lääkärit olisivat Holopaisia, mäkin olisin varmasti jo terve.

Coming home!

Uudesta vuodesta on toivuttu ennätysnopeasti, ja tällä hetkellä ollaan menossa hyvää vauhtia kohti sivistystä - juna kulkee. Turmioelämä jäi tällä kertaa viettämättä, olin tekemässä jo nukkumaanmenoa vuoden vaihtuessa. Edes kokonaista skumppapulloa en tuhonnut, ilta eteni kynttilän valossa ja puheensorinassa, ja jatkui lapsiystävällisen kunnan ilotulituksen merkeissä.

Tänään on suunnitelmissa kotiutua. Jääkaappi ammottaa tyhjänä kuin Prypjatin aavekaupunki, ja jostain käsittämättömästä syystä Lahden ravintolat vaikuttavat olevan suljettuja. Ainakin näin kaukaa katsoen, puhelimeen ei vastata, ja nettisivujen tiedot ovat puutteelliset tai niitä ei ole ollenkaan. Pitänee mennä koputtelemaan oville, ja kysymään, josko jostain saisi ruokaa.

Illalla ohjelmassa on Talviklassikko. Sitä varten pitäisi kuulemma ostaa sipsuja ja limpukkaa. Hiiteen terveelliset uudenvuodenlupaukset! Kun elämästä on kerran oppinut nauttimaan, nautitaan kunnolla.

Sivupalkissa kipittelevät pingviinit on muuten viimeinkin yleisön pyynnöstä nimetty. Tämä junamatkahan ei ole tylsä. Kaksi isoa ovat Mauno ja Tauno, pikkupingviinit tottelevat nimiä Urmas, Armas ja Käpytikka. Jahdatkaa niitä!

Viimeisiä viedään

Ennakkotiedoista poiketen paluu etelään koittaakin jopa vähän liian aikaisin. Mä kun olen todella nauttinut ajastani täällä. Minä, urbaani ja helposti tylsistyvä kaupunkilaissielu.

Olen nauttinut pitkistä aamuista sängyssä elokuvan ja aamiaisen parissa, paikallislehdestä, uusista tuttavista, juhlista, lyhyeltä tuntuvista pitkistä välimatkoista, koiraseurasta, saunasta ja lähes jokailtaisista seurapelituokioista. Selitellä olen osannut aina, mutta enpä olisi uskonut olevani Aliaksen kruunaamaton ja voittamaton kuningatar.

Henkilökohtaisesti viikon suurin järkytys on ollut peräti kahdessa miljoonakysymyksessä esiintynyt Pipin Pieni. Helpolla on päästy.

Laskiainen

Eilen viittasin ohimennen sivulauseessa lapsuudentraumoihini, kuinka en päässyt koulun talviurheilupäivänä laskettelemaan, koska en ollut ikinä aikaisemmin lasketellut. Olisin omasta mielestäni voinut vaikka pulkkailla laskettelukeskuksessa. Opettaja oli eri mieltä ja mä jouduin pilkkimään. Tästä tarinasta inspiroiduttiin, ja mut päätettiin viedä pulkkamäkeen.

Aikaa viime pulkkailusta on kauan, ja muistot ovat kultautuneet. Epäilin tokkopa edes mahtuisin lasten selkänojalla varustetun pulkan kyytiin, mutta onneksi yhteen pulkkaan upposi jopa kaksi. Yksin en olisi uskaltanut mäenlaskuun, edes pulkalla ajaminen ei ollut jäänyt selkäytimeen. Kökötin kyydissä kädet ja jalat ristissä, silmät kiinni. Naruja katkesi ylämäkeen kiskottaessa ja lunta meni niskaan litrakaupalla, mutta hauskaa oli. Niin hauskaa, että itse kukin sai epäillä henkistä ikäänsä.

Ja hei, en mä ihan korvessa joululomaani vietä. Täällä on pitseria.

Lähes rajan takana

Eilen auringonlaskun aikaan alkoi satojen kilometrien matka kohti pohjoista. Kiireessä ja huiskeessa, paniikissa ja univeloissa. Noin puolikas elämä matkasta unohtuen.

Takana rankahkot ennakkosynttärit, edessä kaksi viikkoa puhdasta rauhaa ja joutenoloa keskellä paukkupakkasia, tähtien kirjomaa yötaivasta ja puolimetrisiä nietoksia. Paikassa, missä aurinko menee nukkumaan mun herätessä, missä maailman pienuus on jokapäiväistä. Missä saa istua päivittäin valmiiseen pöytään, ja missä huolet saa heittää susille. On joulurauhan julistuksen aika.

Joulu ei tule tänä vuonna

Yli neljäkymmentä joulukorttia tehty! Mä ehdin olla jo huolissani, kun pienintäkään joulukortti-inspiraatiota ei näkynyt moneen kuukauteen. Mutta sitten inspiraatio iski kuin salama kirkkaalta taivaalta, ja rytinällä! Mun henkilökohtaisia suosikkeja ovat noi punavalkoiset porokortit.

Eilen olin äidin luona tekemässä joululahjakynttilöitä, ja seuraamassa biedermeier-sohvani entisöintiprojektia. Tällä viikolla lahjoja on leivottu, virkattu ja neulottu oikein urakalla. Olen käyttänyt lahjapaperineliömetrejä yli asuntoni pinta-alan verran. Oheissuorittaminen hoidettu. Vaan silti joulu ei asu enää täällä.

Yhtään joulupalloa tai köynnöstä ei näy missään. Parvekkeen lyhdyssä palaa kynttilä silloin kun muistan, useimmiten ei. En ole maistellut glögiä tai joulutorttuja, en leiponut pienintäkään piparia enkä uhraa ajatustakaan sesonkiruuanlaittoon. Joulukuusikin jää tänä vuonna vintille.

Vielä puolitoista viikkoa työntekoa, ja sitten koittaa loma. Kaivattu sellainen. Mä lähden etsimään joulua tänä vuonna pohjoisesta. Kohti tuntematonta.

Kertomuksia kuluneelta viikolta

Näin mukava tuiskuisa näky tervehti mua tänä aamuna ikkunasta. Peitto tuntui yhtäkkiä lämpimämmältä kuin koskaan. Takana yli 12 tunnin yöunet ja jääkylmä supervahva tee ikkunalaudalla.

Tämä viikko on ollut todella kiireinen, vaikka olen pyrkinyt ottamaan aikaa itselleni. Itse vaan teen kaikesta kiireen. Menoa oli joka päivä aamusta yöhön, eikä unelle ollut riittävästi sijaa. Saati sosiaaliselle medialle. Tapahtumapaikkana Helsinki, aina perjantaihin asti.

Mä olen eräs maailman isoimmista epäonnistujista, ja kuluneella viikolla olen aiheuttanut niin kerrostalon tyhjentymisen vahinkopalohälytyksen vuoksi, kahvinkeittimen hajoamisen myötä jatkojohdon ja useamman muun sähkölaitteen oikosulun kärventymisineen, kuin saanut ajaa taksilla junaa kiinni tässä lopulta onnistumatta. Mulle kun sattuu ja tapahtuu, en elä päivääkään koheltamatta, ja moni on kertonut tuntevansa itsensä paljon paremmaksi, älykkäämmäksi ja onnekkaammaksi ihmiseksi mun urpoilua vierestä seuratessa. Hupinsa kullakin.

Keskiviikkona mun aamu alkoi kampaajalla. Olin todella väsynyt, ja nukahtelin varmaan neljä kertaa tuolissa, saaden tästä kuittia. Jatkoin aamua viettämällä mitä tekisin nyt jos asuisin Helsingissä-hetkeä, ja menin Fazerin kahvilaan aamupalalle. Puhvelimozzarellan maku on jotakin käsittämättömän hyvää! Luin kiireettömästi päivän roskamedian, kunnes kaveri tuli pitämään seuraa. Jatkoimme Tennispalatsiin katsomaan vihdoin ja viimein vuoden kohuelokuvan, Muumit Rivieralla. Käsittääkseni elokuva poistui tällä viikolla teattereista, joten ehdittiin ihan viime hetkellä näkemään toikin spektaakkeli. Me, ja ehkä viisi muuta.

Eräänä iltana aloin ruikuttamaan kuinka mun tekee mieli mustekalaa, joten mut vietiin kiinalaiseen syömään. Enpä olisi uskonut, että mustekala taipuu kiinaksikin, ruoka oli mielettömän hyvää eikä yhtään sitä mitä odotin. Ilmainen vihje kaikille: skipatkaa kiinalainen punaviini.

Koska veronpalautukset tulivat, katsoin oikeudekseni ostaa jotakin turhaa ja tarpeetonta. Olkoonkin, että mä en saanut senttiäkään palautuksia. Ja koska elämä on diorisointia, ostin Chanelia. Mä olen sen verran impulsiivinen ihminen, että mulle on todella helppo myydä kaikkea. Varsinkin sitä, mitä en oikeasti edes tarvitsisi.

Tänä vuonna aion toteuttaa itsepäisyyspäivää sanan varsinaisessa merkityksessä. En vastaa puhelimeen ja kieltäydyn kaikista perhepäivällisistä. Äiti oli kuvitellut ostaneensa mulle joulukalenterin, mutta se olikin metrin pötkö Toffifeeta. No, joka päivä pari palaa.

Aion syödä halloumisalaattia ja juoda karpalomehua lattialla maaten. Enkä katso mitään Linnan juhlia tai Tuntemattomia sotilaita, vaan luen Diana Gabalonin Sydänverelläni kirjoitetun yhdeltä istumalta kannesta kanteen. Jos täysin ranttaliksi heittäydyn, niin laajennan lukujani tilastotieteeseen.

Selityksiä

Blogi on kärsinyt koko syksyn aikana huomattavasta hiljaisuudesta, joka on korostunut näin marraskuun aikana. Ellei jopa räjähtänyt käsiin totaalisesti. On siis selittelyn paikka.

Viimeisen puolen vuoden aikana osa mun sisäelimistä (ei, yllättäen maksa ei ole yksi niistä) on yrittänyt jättää irtisanomisilmoituksia, toistaiseksi tuloksetta. Viime viikot onkin eletty aika tiiviissä liitossa sairaalan kanssa. Mä en kirjoita kuitenkaan sairausblogia, joten en omasta oireilustani aio sen enempää avautua.

Myös mun elämäntilanne on muuttunut radikaalisti. Olen joutunut poistumaan mukavuusalueiltani, mikä on tuonut elämään niin hyvää kuin huonoakin. Vapauden määritelmän on saanut päivittää. Käsite koti on muuttunut, elämä on enää vain hyvin niukasti Lahteen sidottuna. Kovaa hintaa tästä joutuu maksamaan ja monta päivää vaihtaisin pois. Mutta eteenpäin mennään vielä.

Lisäksi, mä olin aina pitänyt itseäni hyvänä kirjoittajana. Viime aikoina olen saanut paljon rakentavaa palautetta, joka on saanut mut pohtimaan omia kirjoitustaitojani ja ylipäätään mielekkyyttä bloggaajana. Mä kun voin ilmaista itseäni muutenkin kuin kirjoittamalla, esimerkiksi puhumalla suoraan läheisilleni. Kerran vielä olin idealisti, nyt tuntuu, että en saa raavittua kasaan edes täytepostausta. Hittoon tekosyyt valokuvaamisen mahdottomuudesta hämärän aikaan, mä olen vain huono.

Kirjoittaminen kun joskus oli mun henkireikä, nyt se tuntuu toisarvoiselta. Mä en ole koskaan halunnut miellyttää massaa, joten julkinen bloggaaminen tuntuu jopa ironiselta. Mä en miellytä edes pientä prosenttia lukijoistani. Miksi kerjään tahallani turpaan provosoimalla ilkeitä anonyymeja, päivittäin? Tulevaisuus määrittää kohtalon.

Marraskuun mielentila

Mä olen aina säälinyt marraskuuta. Enemmistö kuukausivihapuheesta kohdistuu syyttä marraskuuhun. Ei se kuun vika ole, että Suomi sijaitsee missä sijaitsee, kaikki epäkonkreettinen paska vain sattuu kulminoitumaan marraskuun tienoille. Onhan muulloinkin kurjaa.

Tänä vuonna marrasmasistelijoiden joukko yrittää kutsua. Ikkunasta katsoessa näkyy harmaa vasten harmaata. Maisemasta on imetty väri. Läheinen keltainen talokin näyttää harmaalta. Ympäristö on masentavaa massaa kuolleine kukkineen ja alastomine oksineen.

Kello neljän hämärä ja valtava unentarve unta kuitenkaan saamatta. Jatkuva väsymys. Joka päivä on kumisaapaskeli, muttei kumisaappaita viitsisi pitää joka päivä. Sitten on märät sukat ja kylmät varpaat. Ja armoton jäätihku vasten kasvoja.

Yrityksestä huolimatta, marraskuu ei saa mua koskaan. Mä tunnen sen metkut.

Vihollisia

Kuva: we♥it

< Talvea kohti mentäessä päivien sanotaan lyhenevän. Silti mä miellän, että mun päiväni ovat pitkiä. Saman verran tunteja kuin aina ennenkin, mutta kun yhä useampi niistä vaelletaan pimeässä...  Pituuskin voi olla henkinen käsite. Yritin torjua pimeyttä ostamalla kynttilöitä viidelläkympillä. Yritys jäi huonoksi, enhän mä muista niitä sytytellä! Illat kyyhötetään pahalta pimeydeltä piilossa sohvannurkassa tai peiton alla, kuumaa juoden.

Mun päivät on pilannut tehokkaasti vanha viholliseni, matti-matiikka matematiikka. Mä kun ehdin jo luulla, että meidän ei tarvitsisi enää koskaan kohdata, mutta ei... Toistaiseksi elämäni pyörii lähinnä vain kirjaimien, numeroiden ja kaiken maailman nokkien ja kirkkovenesulkujen ympärillä. Ja stressitaso huitelee kiehumispisteissä.

Kummitäti piristi arkea kortilla Englannista. Viron reissu oli niin lyhyt ja raskas, ettei se tuntunut lomalta ollenkaan. Oikealle lomalle lennetään ja siellä rentoudutaan, eikä kyylätä kelloa ja säntäillä tuli pyllyn alla. Oikeaa lomaa odotellessa...

0410

Tänä aamuna olo oli sangen rapsakka. Selkeä merkki siitä, että edeltävänä yönä on menty. Äiti vei onneksi tytönretkunsa syömään, käytiin pitkästä aikaa jakamassa Santa Fén Mombo Combo. Niin se elämä voittaa aina lopulta.

Lauantai-ilta huipentui seitsemään kuolemansyntiin. Ja suurin niistä on mässäily.

Perjantailta

Eilen tietokonetta avatessani mulla oli tarkoitus alkaa etsimään tietoa albumiinista. Tiedonjano tukahtui kun hakusanoja näpytellessäni havaitsin jonkun etsineen minun Googlestani tietoa hakusanoilla alkuasukkaat seksi. Siis ihan oikeasti! Ei mitään muistikuvia, joten sen on täytynyt olla joku muu.

Mulla ja Johannalla oli perjantai-illalle huikea suunnitelma mennä katsomaan kuinka Nico Manelius kohtaa Tomek Valtosen. Manetskuukkeli ei valitettavasti tainnut uskaltaa lähteä tähän kohtaukseen mukaan, joten ajattelimme että pelkkä Tomek ei ole yhdeksän euron arvoinen keissi. Sori!

Sen sijaan päätettiin seurata meillä nykyjokereiden taivalta viini-juustoillan voimin. Viime kerrasta olikin vierähtänyt melkein vuosi! Pitkästä aikaa päästiin myös ihan keskenämme viihteelle, paikkaan minne kuulumme, eli Torveen.