Aamukahvilla

Mulla oli keskiviikkona menoa Helsingissä. Koska päivä oli kaunis, kirkas ja aurinkoinen, päätettiin ex tempore-henkisesti Leenan kanssa juoda aamukahvit torilla ennen mun varsinaista tapaamista. Olin omasta mielestä vielä ihan nätti, kun astuin junasta ulos. Sitten jäätävä helsinkiläinen merituuli puhalsi mut takaisin maanpinnalle, sotkien hiukset tuhannen sutturalle ylimennessään.

Julian kanssa ei olla ehditty treffailemaan pitkään aikaan, joten otettiin keskiviikkona vahinko takaisin. Mä olin etukäteen jo päättänyt, etten tarvitse Hulluilta päiviltä yhtikäs mitään, mutta jouduin kyseisen sirkuksen sivullisuhriksi Julian metsästäessä mausteita. Päätös myös piti, mä en kulkenut eilen pitkin Helsingin katuja keltainen muovikassi kädessäni.

Syö Helsinki-hengessä mentiin syömään hampparit takavuosien suosikkipaikkaamme Rymy-Eetuun. Ravintola oli onneksi käytännössä tyhjillään, meidän pääpuheenaiheemme oli parasitologia, joka saattaa karkottaa herkimmiltä ruokahalut. Ja koska mulla oli edessä änäriyö, eikä ehditty puhua ruokailun ohella kylliksi, mentiin Foorumin Väinöön kahville. Sieltä saa erittäin asiallisen kokoisen kupin kahvia.

Torstaipäivän puolelle venähtäneen aamukahvireissun kohokohta oli kuitenkin mun kohtaamani elämäni ensimmäinen elävä siili Kumpulassa. Mä olen aiemmin nähnyt luonnossa vain auton yliajamia ex-siilejä, ja olen aina ihan innoissani, kun näen onnellisen villieläimen lähietäisyydeltä, oli se sitten mikä pupu tai sammakko tahansa.

Jokainen maailman Chicago Blackhawks-fani taitaa olla muuten mulle kiitoksen velkaa. Olin äärimmäisen väsynyt pelin junnatessa jatkoajalla, ja totesin ääneen: "tästä hyökkäyksestä saa luvan tulla maali." Ja niinhän siitä tulikin, Sharpin epäonnistunut laukaus nousi torjunnasta kerrassaan merkillisesti ylöspäin, josta maalivahti itse ilmasta tökkäsi kiekon maaliin. Mulle suositeltiin uutta uraa manaajana.

début

Hetki, jota ei voi jättää näkemättä mistään syystä. Päivä, jonka tarkka ajankohta oli arvoitus, mutta jonka aina tiesin tulevan. 641:n päivän odotus on tullut juurikin nyt päätökseen. Lempipelaajan ensimmäinen NHL-ottelu, rapakon takaisessa lempijoukkueessa. Vähän herkistää.

Teemapukeutuminen mulla on aina tunnetusti huipussaan, eli ajankohtaisen numeron omaavat housut, ja bloginkin puolella paljon vihapuhetta kerännyt lippis. Myös miehinen mielipide oli kerrassaan negatiivinen, näytän kuulemma snapback päässäni ihan T.J:ltä Disneyn Recessistä. En ole vieläkään vilauttanut (ja todennäköisimmin en myöskään tule vilauttamaan) itseäni julkisilla paikoilla snäpäri päässä, mutta yksin kotona katsoessa toimikoon se onneatuottavana elementtinä.

Ei änärimatsia ilman oheisruokaa. Mä tein vuohenjuustomuffinsseja ja -salaattia. Mulla on ollut jo pitkään joku vuohenjuustokausi, syön sitä varmaan puoli kiloa viikossa. Vuohenjuusto voisi olla vaikka toinen nimeni, rakastan sitä niin paljon. Aroniamehua puolestani inhoan valtavasti, mutta toivon sen taltuttavan orastavan flunssan.

Harmikseni multa ei löydy sadan kilometrin säteeltä ystävää, joka arvostaisi Teuvo Teräväisen ekaa kertaa enemmän kuin täyspainoisia yöunia ja helppoa keskiviikkoaamua. Onneksi saan henkistä tukea niin Facebookin kuin WhatsAppinkin välityksellä. Mua ei ole vielä yksikään toinen NHL-matsi jännittänyt näin paljon.

One life, one love, one team

Silloin joskus alaikäisenä kaikki viinanhuuruiset kaveritapaamiset jätettiin kertomatta äidille. Nyt alkoholi on vaihtunut jääkiekkoon. Kun äiti soittaa mulle kysyäkseen kuulumisia, mä kerron, että olen Helsingissä moikkaamassa kavereita. Jätän kertomatta, että kaverit moikataan lätkämatsissa. Vaikka tuollainen oleellisuus sanomatta jääkin, äiti taitaa kuitenkin arvata missä tytär liikkuu. Aivan kuin silloin joskus alaikäisenä.

Play off-kausari tuli tänään postissa. Mä en oikein itsekään tiedä mitä mietin maksaessani laskua. En varmaan mitään. Sen kun tietää jo valmiiksi, toivotaan pitkää kevättä, mutta sama juttu vuodesta toiseen, ei ollut vieläkään meidän kausi. Ei voida enää sanoa ensi kausi on meidän. Ensi kautta ei enää tule.

Tunne ja tieto ei kulje käsi kädessä. Jok'ikisen voiton jälkeen musta tuntuu, että me ei hävitä enää yhtään ottelua, vaan mennään pitkälle ja loppuun asti. Pelottava tunne, kokemus kertoo jotain ihan muuta, ja todennäköisyyskään ei ole meidän puolella. Mä kuitenkaan en halua kieltää itseäni tuntemasta, vaan elää Jokereiden mukana aidosti niin ylä- kuin alamäetkin. Pahoina jokeripäivinä sitä kun miettii miten paskoista esityksistä pelaajille palkkaa maksetaan, ja miksi mun edes pitää katsoa sitä kärsimysteatteria - ja vielä maksaa siitä.

Jokerit on mulle henkilökohtaisesti Jekyll ja Hyde. Koskaan ei voi etukäteen tietää, mitä saa. Hetkittäin Jokerit on maailman rumin kirosana, hetkittäin jotain niin taitavaa, että sitä ei voi kuin katsoa hiljaa suu auki. Persoonasta toiseen vaihtuminen voi tapahtua silmänräpäyksessä. Ja illasta toiseen mä löydän itseni Jaffalta odottamasta, millainen persoona jäällä tänään esiintyy.

Hullua? Kyllä.  
Eikö mulla olisi hyödyllisempää tekemistä? Kyllä.
Mutta maailmassa olisi paljon haitallisempiakin riippuvuuden kohteita kuin jääkiekko.

Klassikko II

Tapahtuma alkoi marssilla Narinkkatorilta Olympiastadionille, poliisisaattueessa tietenkin. Laulut kaikuivat seitsemässä eri tahdissa tuhatpäisessä ihmismassassa, ainakin siltä se mun korvaan kuulosti. Mulla oli vähän kipeä olo enkä saanut omaa ääntäni kulkemaan.

Omieni katsomotoiminnasta olin ylpeä. Mä en yleensä koskaan hypi matseissa, koska mulla on huonot polvet, on vaikea huutaa, hengittää ja hyppiä samaan aikaan, siitä tulee tyhmä olo ja pelin seuraaminenkin hankaloituu. Nyt mä hypin ja pompin ihan innoissani myös silloin, kun ei edes olisi ollut tarpeellista. Pistetään sen syyksi, että mulla oli varpailla kylmä.

Jokereiden ainoa maali meni multa täysin ohi jonkun reippaasti janojuomaa nauttineen ifk-fanin hyökätessä meidän fanikatsomoon riehumaan, ja siitä aiheutunutta yleistä hässäkkää seuratessa. Aika nopeasti tajusin, että siellähän tehtiin maali, ja loikkasin spontaanisti vieruskaverin osittain päälle, osittain syliin halaamaan ja juhlimaan. Maalit pitää aina juhlia ystävien seurassa. Harmi ettei ifk-sankari tullut uudemman kerran katsomovierailulle, Jokerit olisi saattanut tehdä enemmänkin ottelun voittamiseen tarvittavia maaleja.

Ottelun jälkeen mulla oli tunteet sangen pinnassa, ja onnistuin eksymään tytöistä jollekin sivukadulle, ympärilläni vain sadoittain ifk-faneja. Tollaisille kujille tollaisen pelin jälkeen ei ikinä pitäisi mennä yksin Jokerivaate yllä. Kysyin ystävällisennäköiseltä pariskunnalta tietä rautatieasemalle, jonka sijaan he opastivat mut jonnekin Töölö GYMille. Hauska pila. Ehkä se oli vihje.

Lisää kävelyä saatiin jatkoille mentäessä. Mä tiesin, että Fredrikinkatu risteää Bulevardin kanssa, joten suunnattiin sinne päin. Harmi vaan etten ottanut huomioon sitä, että kohde olisi saattanut olla Fredrikinkadun toisessa, ja tässä tapauksessa myös läheisemmässä päässä. Ylimääräistä kävelyä vajaa kilometri.

Meillä oli viralliset jatkot Fredan Tivolissa. Kyseessä oli mun ensimmäinen ja todennäköisimmin myös viimeinen kerta kyseisessä baarissa. Paikka olisi saattanut olla musta tosi kiva joskus kolme-viisi vuotta sitten, nyt musta tuntui, että olin ihan väärä ihminen tuonne. Alunperin jatkojen piti olla Teatterissa, jossa olisin ollut noin sata kertaa mieluummin. Jokerijatko-osuutta oli ehkä kaksi ja puoli tuntia, jonka jälkeen baari oli kaikille avoin. Mulle henkilökohtaisesti illan kohokohta oli kiva keskusteluhetki lempipelaajan kanssa. Loput pari tuntia istuin tylsistyneenä rappusten sivussa, ympärilläni vaihteleva määrä ihmisiä naurattamassa ja juttelemassa mukavia.

Voitonmakuun päästiin lopulta ihan oikeassa talvisäässä käydyssä Chicago-Pittsburgh-ulkoilmaottelussa. Lunta satoi varmaan enemmän kuin Lahdessa koko talven aikana. Kertoo musta paljon ihmisenä, että jääkiekko menee bilettämisen edelle, ja kylässäkin on pakko saada katsoa "tärkeä" peli.

Klassikko

Peli, jonka lippu kolahti postilaatikosta jo elokuussa. Peli, jota on odotettu kuin menninkäinen auringonlaskua. Peli, jossa astutaan vähän lähemmäksi jääkiekon alkuaikoja. Peli, jossa ratkaistaan kenties lopullisesti Stadin herruus. Derbypäivä. Viimeinen derby.

Mun aamu alkoi vapaaehtoisella ylösnousemisella jo puoli kahdeksalta. Äiti haki Mymmelin eilen hoitoon, ja kissatta nukkuminen sujui ennakko-odotuksista poiketen huonosti. Heräsin viisitoista kertaa yön aikana noin vartiksi kerrallaan, odottaen, josko se kissa jostain hyppäisi viereen nukkumaan. Eipä hypännyt.

Aamu-, aamupäivä- ja päiväkahvin voimalla eteenpäinmeneminen tietää, että olen erittäin väsynyttä eli rasittavaa seuraa. Onneksi Leena on luvannut olla mun vierelläni niin myötä- kuin vastoinkäymisissäkin. Tyhmistä lupauksista joutuu kärsimään, nimimerkillä kokemusta on.

Suoraan sanottuna olin pettynyt, kun Talviklassikkoa ei päästy käymään oikeassa talvisäässä. Kuvat vihreän ruohon keskellä kököttävästä kiekkokaukalosta eivät ole talvisia eivätkä klassisia. Enkä nyt tarkoita, että olisin toivonut tappavia 20 asteen pakkasia. Ne ovat kirjaimellisesti liian jäätäviä, varsinkin yhdistettynä helsinkiläishenkiseen merituuleen. Stadikalla on tuullut aina kuin venäläisfilmeissä mun ollessa vierailulla.

Olisin ollut iloinen kunnon talvipukeutumismahdollisuudesta, että olisin saanut heittää toppahousut ja uggit jalkaan, karvalakin päähän ja kolmet lapaset päällekkäin. Jatkotkin kun alkavat käytännössä suoraan matsin jälkeen, olisin voinut vaikka baarijonossa riisua toppahousut kassiin, vaihtaa kengät, ja ollut valmiina juhlaan. Mulla oli jopa Muumi-kädenlämmittimet valmiina, mutta sitten saatiin pilvisiä plusasteita. Olisi voinut sääherra tehdä edes yhden päivän poikkeuksen.

Pikkukriisejä

Tiia tuli tyttärensä kanssa tänään Lahteen, ja mä sain tekosyyn lähteä shoppailukierrokselle. Musta on tullut viime aikoina todella huono shoppailija, en löydä juuri koskaan mitään pakko saada-ostoksia. Tai sitten musta on tullut liian kriittinen, vaatteen pitää olla just eikä melkein, ja mistään ominaisuuksista ei tingitä.

Neljän tunnin shoppailusaldona huikeat yksi paita ja parit sukkahousut. Paitaakaan en olisi ostanut, ellei mulla olisi suurta rakkautta typewriter-fonttiin. Sen sijaan kahvilassa en jaksanut pihistellä, kyseessä viikon ensimmäinen kahvi!

Kotona ollaan jännän äärillä. Päivän kysymys kuuluu, kuinka monta kääpiöblondia tarvitaan vaihtamaan lamppu? Mun olohuoneen lamppu on palanut, enkä mä yletä sitä vaihtamaan yhdelläkään tuoli-korkokengät-yhdistelmällä. Eletään siis pimennossa, kunnes löydän tarpeeksi pitkän assistentin.

Mua ei ole vielä kertaakaan harmittanut peliinpääsemättömyys tällä kaudella niin paljon kuin nyt. Lempipelaaja poikkeuksellisesti kapteenina, kenties ainoan kerran Jokeriuransa aikana. Tänä iltana nähtiin moni kiva maalintekijä, mutta vähän pääsi lievä itku kun lempparin piiiiitkä pisteputki katkesi. Kaikki hyvä loppuu aikanaan, onneksi se sentään taklasi. Tepsiltäkin oli Kulmala kokoonpanossa, sarjassamme kiinnostaisi nähdä. Lauantaina narreillaan seuraavan kerran, en ole niin huono fani, että jättäisin Talviklassikon näkemättä.

Olet ystävien seurassa

Seurassa kaikki maistuu keskimääräistä paremmalta: voitot makeammalta ja tappiot vähemmän karvaalta. Karkki- ja limppariöverit ovat edesauttaneet asiaa. Laadukkaat hämäräkuvat Johannan olympiakisakatsomosta perjantailta ja sunnuntailta.

Roadtrip

Tätä jengii

Me seurataan

Etelästä pohjoiseen.

Terkut junasta! Mä olen herännyt tänä aamuna täysin epäinhimilliseen aikaan. Seuraavasta reilusta vuorokaudesta tulen suurimman osan vain istumaan paikoillani. Edessä on pikkuinen maisemakierros kauniissa Suomessa, Lahti-Helsinki-Oulu-Helsinki-Lahti. Kaksisataa kilometriä junassa, tuhat kaksisataa viisikymmentä kilometriä bussissa. Matkasää ei ole mitenkään imarteleva, onneksi kulkuvälineissä on katot.

Joskus mietin, onko näissä mun kuvioissani järkeä. Nytkin järkevämpi ihminen olisi ostanut esimerkiksi lentoliput, jos kerta sinne susirajan taakse on pakko päästä. Matkustusaika kutistuisi usealla tunnilla ja olisi muutenkin kivuttomampaa, jopa jossain sillipurkki-pienkoneessa. Mä rakastan lentämistä suuresti, ja bussithan on puolestaan se henkilökohtaisesti kenties vähiten mieluisa matkustusmuoto. Mutta näillä mennään, jokerifanius on opettanut ainakin tuota bussimatkustelun sietämistä. Reissun kruununa on runkosarjan kymmenenneksi viimeinen ottelu. Vähiin käy pelit liigassa, kaikki on otettava irti.

Täytepostaus

Viime päiviltä pari kuvaa puhelimen kätköistä. Itse tapahtumat ovat sen verran merkityksettömiä, että niistä viitsisi alkaa omia postauksia väsäämään, joten jätän nämä vain tähän. Se ei varmasti kenellekään yllätyksenä tule, että valtaosa liittyy ruokaan.

Luokkakokouksen ruokana halloumisalaattia. Musta oli suurta vääryyttä, että toi halloumijuusto salaatin lisänä maksoi saman verran päälle kuin itse salaattiosasto.

Kaveri pyysi mua tekemään täytettyjä paprikoita (autocorrect on mun pahin vihollinen - kirjoitin vahingossa täytetyistä paperikoneista.) Mä jouduin vähän soveltamaan, ja askartelin maissi-jauhelihatäytteen.

Talven toinen kaakao ja suklaapala, ansaittu luistelun jälkeen. En löytänyt äkkiseltään vatkainta, joten jouduin käsinvatkaamaan vaniljavaahtoni. Huonolla menestyksellä.

SaiPa-Jokerit nyt Eero Taurun selostuksella. Siinä vasta legendaarinen värilasiselostaja. "Poistakaa tuo mies!" Ketään ei varmaan yllätä, että maalin syötti muuan Teuvo Teräväinen.

Räpsyjä

Ehdin panostaa aamupalaani peräti kaksi kertaa viime viikolla! Jogurttia kiivillä ja granaattiomenalla, sekä lettuja vaniljakastikkeella ja pakastemarjoilla. Aamupala pitäisi kyllä yrittää mahduttaa jokapäiväisiin rutiineihin, aamupalalliset päivät tuntuvat niin paljon helpommilta elää.

Olin lepardikengistäni niin innoissani, että unohdin esitellä muut Mango-ostokset: tuikitavallinen musta (ei tummansininen vaikka kuva niin yrittää valehdella!) jerseymekko siveellisellä kaula-aukolla ja tollainen mielenkiintoisella kuosilla varustettu röyhelöhame. Kesää odotellessa!

Keskiviikkona käytiin juhlistamassa Johannan työssäoppimisen päättymistä. Mä olisin halunnut lasten annoksen, mutta ne olivat valitettavasti nimensä mukaisesti vain lapsille. Yritin tehdä ateriastani sitten tarpeeksi lapsekkaan valitsemalla sen ranskalaisilla. Siitä on kuukausia kun olen viimeksi syönyt pihviä, ja vuosia kun olen viimeksi käynyt Manhattanilla. Maha tuli täyteen ja mieli kirkastui.

Tän kauden pelit ja hetket the 1ügassa alkavat käydä vähiin, joten kaikki mahdollinen ilo tulee ottaa irti. Lauantai-illan viihteenä toimi legendaarinen Stogereissu ja elämysmatka Nakkikattilaan. Turku tuli valloitettua, niin jäällä kuin katsomossakin.

Pari kivaa

Herätessäni eilisen rumatyhmäpäiväni saamaan palautteeseen, tajusin, että ehkä mulla todellakin on tapana ruikuttaa. Jos ei suoraan, niin vähintäänkin rivien välistä. Siksi halusin tehdä tämän postauksen kuluneen viikon muutamasta kivasta tapahtumasta.

Kummitädiltä oli jäänyt synttärilahja ajallaan antamatta, joten hän tahtoi viedä mut syömään. Mulla oli suunnattomia vaikeuksia syödä spagettia ilman lusikkaa. Muistan kuinka vaikeaa oli aikoinaan opetella syömään sen lusikan kanssa, ja nyt ilman lusikkaa sai miettiä, miten se oli onnistunut silloin ennen. Jälkkärin basilikajäätelö oli jotain uskomattoman hyvää, mulle ei tulisi mieleenkään käydä yhdistelemään mitään yrttejä jäätelön kanssa. Onneksi jollekin on tullut, olisin muuten yhtä makuelämystä köyhempi.

Kävin näyttämässä Pikkuleijonille käsimerkkejä kultajuhlissa. Leena sai napattua kuvankin! Mulla oli aluksi kamala ikäkriisi kun katsoin sitä ympäröivää ihmismassaa, näin helposti kolmannesta rivistä varhaisteini-ikäisten päiden yli lavalle, mä olen liian vanha tänne! Ikäkriisi helpottui sangen pirteän, äitini ikäisen naisen tultua eteeni kovaäänisesti kekkaloimaan.

Äidistä puheenollen, hän kävi tänään tuomassa mulle tuliaisia. Viininpunaiset housut on kummitellut mun mielessä erään unen johdosta kohta kaksi vuotta, nyt mullakin on sellaiset. Koska viininpuna tuli jo housuissa, itse viinin oli kuulemma oltava valkkaria. Victoria's Secretin Body Mistit ovat huippukeksintö, miedompi vartalotuoksu on tiettyihin tilanteisiin hajuvettä käytännöllisempi. Iltalehti oli kuulemma "tarttunut jostain mukaan", koska äiti ajatteli, että artikkeli lempipelaajasta saattaisi kiinnostaa mua. Mun äitini on niin ihana, tietää mistä tytär tykkää.

Eilisen peruuntuneet kahvitreffitkin sujuivat mukavasti tänään. Suurimmat kiitokset hyvälle seuralle, mutta kahvilan ilmapiirikin vaikutti onnistumiseen positiivisesti. Mä päätin skipata tänään sekä aamupalan että lounaan voidakseni ottaa kahvin oheen suosiolla sekä suolaista, että makeaa. Tollaiset hyytelömarjahedelmäherkut on mun heikko pala. Ne ei ole mitään erityisen hyviä tai makeita, mutta silti mun on aina pakko ottaa joku tuontapainen mikäli niitä on saatavilla. Vaikka kuinka olisi tarjolla mitä tahansa leivoksia ja suklaakakkuja... Kai mua houkuttaa se raikkaus.

Sankariainesta

Mac Miller - Best Day Ever

Edessä jälleen boakäärmettäkin pidemmän postauksen verran pelkkää jääkiekkoa, skipatkaa te kaikki, joita asia ei kiinnosta edes puolikkaan kiven verran. Teksti pääasiallisesti myös pelkkää tajunnanvirtaa, jos Volter Kilven Alastalon salissa tuotti sinulle vaikeuksia, vaikeuksia voi olla myös tämän tekstin sisäistämisen kanssa.

Yli vuosi sitten, 31.12.2012 kohtasin sen vuoden vähintäänkin urheilullisesti, ellen jopa henkilökohtaisesti pahimman pettymyksen, kun vuotta oli jäljellä enää seitsemän ja puoli tuntia.

Ufa, Venäjä, itäisin Eurooppa.
Suomen alle 20-vuotiaat pikkuleijonat hävisivät Ruotsille 4-7. Vuoden 2013 jääkiekon nuorten maailmanmestaruuskisat loppuivat Suomen kohdalta ennen kuin ehdittiin edes pelata vuonna 2013. Edessä oli vielä karsintasarja, sata kertaa nöyryyttävämpi ratkaisu, kuin tulla suoraan häntä koipien välissä kotiin.

Henkilökohtaisesti, kyseinen junnumaajoukkue oli mulle tärkeämpi, kuin mikään maajoukkue on koskaan ollut, ja voi koskaan olla. Teuvo Teräväisen jälkeen mä en osaa rankata jääkiekkoilijoita mihinkään selkeään listamuotoiseen lemppari/tärkeysjärjestykseen, mutta jos yhdessä joukkueessa pelaa kahdeksan suomalaissuosikkiani... Joel Armia, Markus Hännikäinen, Joonas Korpisalo, Matti Lamberg, Artturi Lehkonen, Petteri Lindbohm, Rasmus Ristolainen, Saku Salminen ja se Teuvo. Lisäksi tuon junnujoukkueen myötä opin pitämään suuresti Miro Aaltosesta ja Olli Määtästä.

Surullista oli paitsi se, että tuo joukkue loppui liian aikaisin, myös se, että nyt päättyneisiin kisoihin vain kuudella Iida tykkää-titteliä ansiokkaasti kantavalla pelaajalla olisi osallistumisoikeus. Viime vuoden junnukisoissa meni kaikki mahdollinen pieleen ja pahasti. Ennakkoon joukkuetta hypetettiin uskomattoman paljon. Me lähdettiin Venäjälle hakemaan kultaa, eikä mikään muu olisi riittänyt. Ei pelaajille, ei valmennustolle, ei mulle. Ekaan peliin lähdettiin takki auki, koska eihän Girgensolisittomalle Latvialle voida hävitä. Voitto läpsyttelemällä, takkia ei enää viitsitty laittaa kiinni, joten loput pelit olivatkin kylmää kyytiä. Tikulla silmään häntä, joka vanhoja muistelee. Mun silmät on melkein puhki.

26.12.2013-5.1.2014. Malmö, Skåne, Etelä-Ruotsi.
Turnaus, joka oli varmaankin kaikilla aika ajoin luokassa ei kiinnosta. Jopa mulle. Tällä kertaa mä en laittanut kelloja herätykselle kahta tuntia ennen peliä, jotta ehtisi tehdä tarpeeksi oheisnaposteltavaa, en pitänyt ottelu- ja tilastoseurantaa ruutuvihkoon, päntännyt statseja IIHF:n sivuilta, en edes katsonut pelejä blokaten muun maailman ympäriltäni, vaan saatoin ohessa vaikkapa tehdä ruokaa tai jutella äidin kanssa niitä näitä puhelimessa. Kanada-Sveitsi oli ainoa muiden maiden ottelu, jonka jaksoin katsoa kokonaan. Latasin vasta Tšekkipelin jälkeen puhelimeen virallisen kisasovelluksen. Joukkue joukkueena ei alkuun sytyttänyt, vaikka tää olikin Teuvon joukkue. Viime vuoden überlempparit-listasta vain kolme mukana tänä vuonna (voisin kyllä laittaa munuaiseni panokseksi että Saku Salminen olisi ollut joukkueessa ilman loukkaantumista), voisinko mä mitenkään löytää tästä joukkueesta uusia tykkään-kategorian pelaajia? Voisin, helposti.

Tää joukkue oli niin erilainen. Tältä ei odotettu juurikaan mitään. Hyökkäyspuoli täynnä nevahööd-kääpiöitä. Puoli Suomea heitti ruokailuvälineensä nurkkaan, kun ilmoitettiin, että Määttä ja Barkov eivät ole mukana. Jaaha, ei toivoakaan että voitaisiin voittaa peliäkään ilman Barkovia, kukaan muu ei osaa mitään. Kokonaisuudessa viimeistely oli aika-ajoin suorastaan luokatonta, kakkosmaalivahdin itseluottamus taisi saada aika kovia kolhuja, mutta tässä joukkueessa oli aina ne muutamat, jotka eivät luovuttaneet, jotka eivät lannistuneet yhdestä kiekonmenetyksestä, päästetystä maalista, laukauksesta kohti kattoa, hävitystä kaksinkamppailusta. Ne muutamat, jotka uskalsivat hävitä. Ja niiden nimeltämainitsemattomien muutamien ansiosta me päästiin kenties yllättävänkin pitkälle. Me hoidettiin koko turnaus!

4.1.2014. Suomi-Kanada
Odotin innolla, mutta sangen pessimistisin tuntein pelin alkua. Tää olisi vain yksi jääkiekkopeli muiden joukossa, Suomen voitto Kanadasta olisi jopa epätodennäköisempää kuin HPK:n voitto Hartwall Areenalla. Aloin katsoa peliä täydellä ihansama-asenteella, huomio kiinnittyi useammin epäoleellisuuksiin (kuten onkohan Curtis Lazar käynyt Mikko Kousan laukaisukoulussa ja miksei Matt Dumba pelannut numerolla 55?) kuin Suomen loistavaan avauspelaamiseen ja kiekonhallintaan.

Sitten kävi jotain. Mua alkoi kiinnostaa. Aloin elää tunteella, mua alkoi jännittää. Radio-ohjattavien ykkösen maalin jälkeen päästin eläimellisiä ääniä ja läpytyksiä, Arsin maalin jälkeen purskahdin itkuun. Selostin peliä puhelimitse kaverille. Seurasin Twitteristä mitä kanadalaiset ovat pelistä mieltä ja hain epätoivon hetkillä jääkaapin sijasta lohtua WhatsAppista. Nautin, kun Haapala "loukkaantui", ja Teuvo pääsi ampumaan. Eipä ole turhan usein Teuvon rankkari uponnut sisään kun mulla on ollut silmät auki. Canada is not Finland. Välillä noinkin päin. Turnauksen isoin ja ennen kaikkea kaunein voitto.

Kanada-peli oli mulle henkilökohtaisesti kiinnostavin turnauksen peleistä, koska Kanada oli joukkueena mielenkiintoinen. Oon useemman vuoden seurannut Pohjois-Amerikan junnusarjojen helmiä, ja joukkue nimien puolesta oli mulle Suomeakin tutumpi. Ei epäilystäkään, ettenkö olisi Kanadalle kultaa toivonut jos Suomesta ei olisi finaaliin asti ollut. Tärkeintähän olisi, että Ruotsi häviää.

5.1.2014. Suomi-Ruotsi
Finaaliahan oli pakko päästä katsomaan lähemmäs Malmöa, eli Helsinkiin! Lempipelaaja poskeen, mukaan lasten samppanjaa, varmuuden vuoksi. "Vi ska försöka förstöra den svenska festen och ta hem guldet." Itse pelistähän en muista juuri mitään. Veri kohisi korvissa, ja päässä pyöri vain yksi ajatus: meidän ei tarvitse voittaa kuin tämä yksi peli. Mä nauroin ja itkin ilosta ja surusta valtaosan pelistä. En ainakaan pysynyt hiljaa.

Pelin (ja ehkä koko turnauksen) suurin voittaja oli Juuse Saros. Aivan käsittämätöntä idiotismia valita Ruotsin Dansk turnauksen parhaaksi maalivahdiksi (2011Fasthdejavu). Tietty jos ruotsalaisdirektoraattien mielestä parhaan maalivahdin tärkein ominaisuus on suurin hasardipomputtelutaito... Eipä niistä ruotsalaisista ja heidän kriteereistään koskaan tiedä. Tärkeintä on, että luottamus Saroksen ja kenttäpelaajien välillä toimi, ja maalivahti todellakin oli se päämäärätietoinen muuri.

Näkihän sen nyt Suomeenkin asti, että Ruotsi oli kenttätapahtumissa ja hallinnassa valovuoden edellä. Lisäksi muutama raita-aasivillieläin siellä jäällä avitti parhaansa mukaan, eihän noita finaalipelejä nyt noin saisi tuomita! Silti se ei riittänyt. Se voittaa, kumpi tekee ne maalit ja Suomi teki enemmän. Olisi varmaan kannattanut käydä videotarkistamassa Ristolaisen jatkoaikamaalikin. Miracle on Ice jr.

Joukkue, jolta kukaan ei odottanut mitään, voitti kultaa. Joukkue, jolle esitin vaikeasti tavoiteltavaa, mutta joka pakotti mut rakastumaan. Joukkue, jonka kapteenina toimi mulle tärkein pelaaja ikinä. Joukkue, jonka mukana mä en ollut, mutta jonka mukana mä voitin. Elämäni suurin voitto.


6.1.2014. Kauppatori, Helsinki
Torilla tavattiin. Kultajuhlat oli pakko saada. En muista, milloin olisin viimeksi ollut yhtä iloinen, mitä olen ollut viimeiset 24 tuntia.

Mä en ehtinyt nähdä summerinjälkeisfiiliksiä kuin hetken, mutta mun ehdottomat lempparit oli Ristolainen machotuulettelemassa Peppi Pitkätossu-peruukki päässä, Pikkuleijonain Kauhukamarikuoro, ja jonkun "et saa"-tiuskaisu Hussolle kun pokaalia ojennettiin Lehkoselle. Harmi, että junnukisat ei ole Suomessa mediaseksikäs brändi. Voisin hakea vaikka kuun taivaalta, jos tästä saisi DVD-koosteen.

1. ja 3. kuva We♥it